Kun hän oli tullut kadulle, hän huomasi, että oli vielä liian aikaista mennä ystävän luo, joka varmaankin nousi myöhään. Hän siis lähti rauhallisesti kävelemään ulkoboulevardin puiden alle.
Kello ei ollut vielä yhdeksää, kun hän tuli Parc Monceauhon, joka vielä oli viileä ja kostea aamukastelun jäljiltä.
Hän istuutui penkille ja alkoi haaveilla. Eräs nuori mies asteli edestakaisin hänen edessään; hänellä oli hieno puku, ja hän odotti varmaan jotakin naista.
Nainen tuli kiirehtien ja hunnutettuna ja tarttui miehen käsivarteen lyhyen kädenpuristuksen jälkeen; sitten he katosivat.
Ääretön halu saada osakseen rakkautta valtasi Duroyn — rakkautta, joka olisi hienoa, hyvältä tuoksuvaa, tunteellista. Hän nousi ja lähti kävelemään. Hänen ajatuksensa risteilivät Forestier’n ympärillä. Sillä miehellä oli ollut onnea.
Hän saapui Forestier’n portille juuri samalla hetkellä, jolloin tämä oli lähdössä ulos.
"Sinä täällä näin aikaisin? Tahdotko jotakin?"
Duroy, joka oli hämmästynyt siitä, että tapasi hänet juuri hänen lähtiessään kotoa, änkytti:
"Asianlaita on niin… sillä tavalla, että minä en osaa kirjoittaa sitä artikkelia Algeriasta, sitä, tiedäthän, jota johtaja Walter pyysi minulla. Eihän se niin vaikeaa ole, mutta minähän en ole kirjoittanut mitään ennen. Siihenkin täytyy tottua niinkuin kaikkeen muuhunkin. Minulla on kyllä näkökohtia, minulla on kaikkea, mutta en keksi oikeita ilmaisuja."
Hän keskeytti. Forestier hymyili pisteliäästi: