"Oh! Se oli kauheaa! Menin hänen luokseen ja selitin hänelle asiani, jonka olin hyvin valmistanut. Silloin hän kalpeni ja huusi: 'Ei koskaan! Ei koskaan!' Ja minä rupesin itkemään, suutuin ja vannoin, etten menisi naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Luulin, että hän löisi minua. Hän näytti joutuvan aivan järjiltään. Hän selitti, että minut jo huomenna lähetettäisiin luostariin. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena, en koskaan! Silloin tuli isä, joka oli kuullut kaikki äidin tuhmuudet. Hän ei suuttunut niin kovin kuin äiti, mutta sanoi, ettette te ole tarpeeksi sopiva aviomies. Mutta kun he olivat suututtaneet minutkin, huusin pahemmin kuin he. Ja isä käski minun poistua huoneesta ja käytti jyrkkää ääntä, joka ei sovi hänelle lainkaan. Se varmisti päätökseni, että pakenen teidän kanssanne. Tässä nyt olen. Minne menemme?"
Du Roy oli varovasti kietonut käsivartensa tytön vyötäisille ja kuunteli kertomusta jännittyneenä ja jyskyttävin sydämin, ja hänessä heräsi kiivas katkeruus noita ihmisiä kohtaan. Mutta hänelläpä oli heidän tyttärensä vallassaan. Kyllä he pian saisivat nähdä!
Hän vastasi: "On liian myöhäistä matkustaa junassa. Tämä ajuri saa
viedä meidät Sévres’iin, jossa vietämme yön. Ja huomenna matkustamme
La Roche-Guyoniin. Se on kaunis kylä Seinen rannalla Mantes’in ja
Bonnières’in välillä."
Suzanne kuiskasi: "Mutta minulla ei ole mitään vaatteita. Ei minkäänlaisia!"
Du Roy hymyili huolettomasti: "Mitäs turhista! Se seikka järjestyy kyllä perillä."
Vaunut vierivät pitkin katuja. Georges tarttui nuoren tytön käteen ja alkoi suudella sitä hitaasti ja kunnioittavasti. Hän ei tietänyt, mistä puhuisi, sillä hän oli hyvin vähän tottunut platonisiin lemmensanoihin. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tyttö itki.
Hän kysyi pelästyneenä: "Miten on laitanne, pienokaiseni?"
Aivan itkettynein äänin Suzanne vastasi: "Ajatelkaa äiti raukkaa, joka ei voi nukkua nyt, jos hän on huomannut, että minä olen paennut."
* * * * *
Hänen äitinsä ei todellakaan nukkunut.