Ensin hän soperteli epätoivoisia, katkonaisia lemmensanoja, intohimoisia, murtuneita rukouksia. Ja kun hänen kiihkonsa vähitellen heikkeni, hän nosti silmänsä Vapahtajaa kohden, mutta silloin tuska naulitsi hänet liikkumattomaksi. Jeesus muistutti niin suuresti Bel-Amia kynttilän epätasaisessa valossa, joka heikosti valaisi kuvaa alhaalta päin. Hän muistutti Georges’ia niin suuresti, ettei naista enää katsellut Jumala, vaan hänen rakastajansa. Kuvalla oli Georges’in silmät, hänen otsansa, hänen piirteensä, hänen kylmä, ylpeä ilmeensä.
Rouva Walter sopersi: "Jeesus… Jeesus… Jeesus!" Ja myös Georges’in nimi karkasi hänen huulillaan. Äkkiä hänet valtasi ajatus, että ehkä juuri tällä hetkellä Georges otti omakseen hänen tyttärensä. Nuori mies oli tytön kanssa yksinään jossakin huoneessa. Hän! Hän! Suzannen kanssa!
Rouva Walter hoki: "Jeesus… Jeesus!" Mutta hän ajatteli heitä… tytärtään ja rakastajaansa. He olivat kahden jossakin huoneessa… oli yö. Hän näki heidät. Hän näki heidät niin selvästi, että he olivat hänen edessään taulun paikalla. He suutelivat toisiaan. Huone oli pimeä, sänky puoliksi avoinna. Hän nousi mennäkseen heidän luokseen, tarttuakseen tytärtään tukkaan ja temmatakseen hänet pois tästä syleilystä. Hän tahtoi iskeä hänen kurkkuunsa, kuristaa hänet, oman tyttärensä, joka antautui tälle miehelle. Hän tarttui häneen, ja hänen kätensä koskettivat taulua. Hän oli hipaissut Kristuksen jalkoja.
Hän kirkaisi kovasti ja kaatui selälleen maahan. Kynttilä meni nurin ja sammui.
Mitä sitten tapahtui? Hän näki kauan kummallisia, hirvittäviä unia. Hän näki yhä edessään Georges’in ja Suzannen, ja he olivat kietoutuneet yhteen Jeesuksen Kristuksen kanssa, joka siunasi heidän kauheaa rakkauttaan.
Hänellä oli heikko tunto siitä, ettei hän ollut huoneessaan. Hän tahtoi nousta ja paeta, mutta ei kyennyt. Hänet oli vallannut puutumus, joka kahlehti hänen jäsenensä ja piti hereillä vain hänen ajatuksensa, jotka kuitenkin olivat sekaisia ja kauheiden, epätodellisten, kummitusmaisten kuvien pimittämiä. Hän oli vaipunut sairaalloiseen uneen, siihen kummalliseen ja väliin hengenvaaralliseen uneen, joka tunkeutuu ihmisten aivoihin omituisen muotoisista, raskastuoksuisista ja uuvuttavista trooppisista kasveista.
Aamunkoitteessa rouva Walter kannettiin huoneeseensa. Hän oli tajuttomana ja melkein myrkyttyneenä maannut Jeesuksen kuvan edessä. Hän oli niin sairas, että pelättiin hänen henkeään. Täyteen tajuntaansa hän ei tullut ennen kuin seuraavana päivänä. Silloin hän purskahti itkuun.
Suzannen katoaminen selitettiin palvelusväelle siten, että hänet oli äkkiä lähetetty luostariin. Ja johtaja Walter lähetti erääseen Du Roylta tulleeseen pitkään kirjeeseen vastauksen, jossa hän antoi tyttärensä käden nuorelle miehelle.
Bel-Ami oli lähettänyt kirjeensä kirjelaatikkoon samalla hetkellä, jolloin hän lähti Pariisista, sillä hän oli kirjoittanut sen valmiiksi matkansa edellisenä iltana. Kirjeessä hän kunnioittavin sanoin ilmoitti, että hän jo kauan oli rakastanut nuorta tyttöä ja ettei heidän välillään ollut koskaan ollut minkäänlaista sopimusta, mutta että hän, koska hänen mielestään tytöllä oli oikeus tulla hänen luokseen sanomaan: "Tahdon tulla vaimoksenne", katsoi olevansa oikeutettu pitämään hänet, vieläpä kätkemäänkin hänet, kunnes hän oli saanut vastauksen vanhemmilta, joiden laillinen tahto hänelle kuitenkin merkitsi vähemmän kuin hänen morsiamensa tahto.
Hän pyysi johtaja Walteria vastaamaan poste restante-osoitteella. Eräs hänen ystävänsä toisi kirjeen perille.