Rouva Forestier poltteli edelleen kävellen edestakaisin. Ja Duroy katseli häntä silmää räpäyttämättä, keksimättä mitään tapaa kiitoksensa esittämiseen, onnellisena hänen läheisyydestään, täynnä eroottista hyväntunnetta ja kiitollisena tämän luottamuksellisen suhteen alkamisesta. Hänen mielestään tämän naisen olemuksesta huokui kaikki, mikä häntä ympäröi, aina kirjojen verhoamia seiniä myöten. Kaikkeen, tuoleihin, muihin huonekaluihin, ilmaan, jossa tupakansavu leijaili, liittyi jotakin erikoista, jotakin hyvää, suloista, viehättävää, ja kaikki se oli lähtöisin rouva Forestier’stâ.
Kesken kaiken tämä kysyi:
"Mitä pidätte ystävättärestäni, rouva de Marellesta?"
Duroy hämmästyi: "Mielestäni… mielestäni hän on sangen suloinen."
"Todellako?"
"Aivan varmasti."
Häntä halutti lisätä: "Mutta ei niin sievä kuin te." Mutta hän ei uskaltanut.
Rouva Forestier jatkoi: "Ja jospa tietäisitte, kuinka hauska hän on, kuinka omalaatuinen ja älykäs. Hän on oikea taiteilijaluonne, todellinen boheemi. Siksi hänen miehensä ei juuri pidäkään hänestä. Hän näkee vain hänen vikansa eikä pidä arvossa hänen avujaan."
Duroy hämmästyi kuullessaan, että rouva de Marelle oli naimisissa.
Olihan se kuitenkin aivan luonnollista.
Hän kysyi: "Vai niin… Hän on naimisissa? Entä mikä hänen miehensä on?"