Rouva Forestier kohautti hitaasti olkapäitään ja nosti silmäkulmiaan, ja tähän yht’aikaiseen eleeseen näytti sisältyvän joukoittain epämääräisiä selityksiä.
"Oh — hän on liikennetarkastaja Pohjoisrautateillä. Hän on kuukauden aikana vain viikon Pariisissa. Hänen rouvansa nimittää sitä 'pakolliseksi palvelukseksi' tai 'viikkopäivätyöksi' tai myös 'hiljaiseksi viikoksi'. Kun olette tutustunut ystävättäreeni paremmin, huomaatte, miten hieno ja kiltti hän on. Menkää tervehtimään häntä jonakin päivänä."
Duroy ei ajatellutkaan poistumista. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt jäädä tänne ainiaaksi, kuin hän olisi ollut siellä kotonaan. Mutta ovi avautui hiljaa, ja eräs pitkä herrasmies astui ilmoittamatta sisään.
Hän pysähtyi huomatessaan, että huoneessa oli ennen häntä toinen vieras. Rouva Forestier näytti hetkeksi tulevan hämilleen, mutta sanoi sitten luonnollisella äänellään, kevyen punerruksen kuitenkin kohotessa kaulalta kasvoille:
"Käykää toki peremmälle, rakkaani. Saanko esitellä teille Charlesin hyvän ystävän, herra Georges Duroyn, tulevan sanomalehtimiehen."
Sitten, vaihtaen äänensävyä, hän ilmoitti: "Kreivi de Vaudrec, paras ja läheisin ystävämme."
Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Heti sen jälkeen Duroy rupesi tekemään lähtöä.
Häntä ei pyydetty jäämään. Hän sopersi joitakin kiitoksia, puristi nuoren naisen ojennettua kättä, kumarsi uudelleen vastatulleelle herrasmiehelle, joka koko ajan säilytti; kylmän, vakavan maailmanmiehenilmeensä, ja poistui huoneesta hyvin hämmentyneenä, aivan kuin hän olisi tehnyt jonkin suuren tyhmyyden.
Kadulla hän tunsi mielensä alakuloiseksi ja haluttomaksi, ja häntä, alkoi painaa salaisen levottomuuden raskas tunne. Hän kulki suoraan eteenpäin ihmetellen, mistä tämä äkillinen raskasmielisyys oli ilmestynyt. Hän ei kyennyt keksimään sen todellista syytä, mutta kreivi de Vaudrecin vakavat kasvot, jotka jo olivat vähän vanhentuneet ja harmaiden hiuksien ympäröimät, sekä hänen jäykkä, ylhäinen ilmeensä, joka osoitti hyvin rikasta ja itsetietoista miestä, palautuivat alituisesti hänen mieleensä.
Ja hän huomasi, että tämä vieras herrasmies, joka oli keskeyttänyt sen ihastuttavan kahdenkeskisen kohtauksen, johon hänen sydämensä jo oli ennättänyt mukautua, oli kietonut hänen ympärilleen jäätävän epätoivon tunteen, sellaisen, jonka jokin sattumalta kuultu sana, jokin onnettomuuden aavistus tai jotkut aivan pienet seikat joskus riittävät meissä herättämään.