Ja hänestä tuntui myös, että tämä herrasmies oli jostakin käsittämättömästä syystä ollut tyytyväinen tavatessaan hänet rouva Forestier’n luona.
Hänellä ei ollut mitään tekemistä kello kolmeen mennessä, eikä kello ollut vielä kahtakaantoista. Hänellä oli vielä taskussaan kuusi frangia viisikymmentä centimea. Hän meni syömään aamiaista erääseen Duvalin ravintolaan, harhaili sen jälkeen bulevardilla, ja kun kello löi kolme, hän kapusi La Vie Françaisen toimitukseen.
Juoksupojat istuivat penkillä käsivarret ristissä ja odottivat, ja jonkinlaisen kateederin takana eräs vahtimestari järjesteli äsken saapunutta postia. "Näyttämöllepano" oli täydellinen ja omiaan tekemään vieraisiin suurenmoisen vaikutuksen. Kaikelle antoi leimansa ryhti, vakavaraisuus, arvokkuus ja tyylikkyys, kuten asiaan kuuluu suuren lehden hallissa.
Duroy tiedusteli: "Onko herra Walter tavattavissa?"
Vahtimestari vastasi: "Herra johtaja on tällä hetkellä eräässä neuvottelussa. Olkaa hyvä ja istukaa hetkiseksi!" Ja hän osoitti odotushuonetta, joka jo oli täynnä väkeä.
Siellä oli vakavia, ritarimerkkinauhoin koristautuneita herroja, kasvoillaan juhlallinen ilme, ja raiteiltaan suistuneita miehiä, paidat näkymättömissä ja takit napitettuina aina kaulaan asti, lakit, joiden etupuolella oli isoja, likaisen näköisiä, maailmankartan meriä ja mantereita muistuttavia tahroja. Joukossa oli myös kolme naista. Yksi heistä oli nuori, hymyilevä ja jalokivin koristeltu; hän vaikutti kokotilta. Hänen vierustoverillaan oli traagillinen ilme, hän oli ryppyinen ja myös jalokiviä säihkyvä. Hän kantoi niitä kuitenkin vähän vakavampaan tapaan. Hänessä oli jotakin kulunutta, jotakin keinotekoista, jotakin sellaista, jota tapaa vanhoissa näyttelijättärissä, jonkinlaista väärää nuoruutta, laimistunutta kuin pilautunut lemmenhajuvesi.
Kolmas nainen oli surupukuinen. Hän oli piiloutunut huoneen nurkkaan, ja hänen kasvoillaan oli lohduttoman lesken ilme. Duroy arveli hänen tulleen pyytämään almua.
Kuitenkaan ei ketään päästetty sisään, ja yli kaksikymmentä minuuttia oli jo kulunut.
Vihdoin Duroy keksi keinon ja meni vahtimestarin luokse: "Herra Walter on pyytänyt minua tulemaan tänne kello kolmelta", hän sanoi. "Ja katsokaa joka tapauksessa, olkaa hyvä, onko ystäväni herra Forestier täällä!"
Silloin hänen annettiin mennä läpi pitkän käytävän, joka vei erääseen isoon saliin. Siellä istui neljä herraa kirjoittamassa ison, vihreän pöydän ympärillä.