Forestier seisoi uunin edessä ja poltti savuketta leikitellen samalla bilboquet’lla. Hän oli hyvin taitava tässä pelissä ja sai joka kerralla ison keltaisen puksipuupallon putoamaan lelun puuvarren kärkeen. Hän laski: "Kaksikymmentäkaksi — kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä — kaksikymmentäviisi."
"Kaksikymmentäkuusi", Duroy huudahti, ja hänen ystävänsä kohotti katsettaan pysähdyttämättä silti käsivartensa säännöllistä liikettä. "Sinäkö siinä", hän sanoi. "Eilen sain kaksikymmentäseitsemän osumaa yhteen menoon. Ainoastaan Saint-Potin on täällä minua taitavampi. Oletko tavannut johtajaa? Ei ole mitään hullunkurisempaa kuin nähdä sen vanhan Norbert-huuhkajan pelaavan bilboquet’ta. Hänen suunsa on ammollaan, aivan kuin hän tahtoisi nielaista koko pallon."
Eräs toimittajista kääntyi häntä kohden:
"Kuule Forestier, minä tiedän erään ainoalaatuisen bilboquet’n, joka on myytävänä; se on ilex-puuta. Kerrotaan, että Espanjan kuningatar on sen omistanut. Siitä pyydetään kuuttakymmentä frangia. Se ei ole paljon."
Forestier kysyi: "Missä se on?" Ja kun hänen kolmaskymmenesseitsemäs heittonsa oli epäonnistunut, hän avasi kaapin, jossa Duroy näki tusinan mainioita bilboquet’ita, jotka oli järjestetty ja numeroitu kuin museoesineet. Pantuaan lelunsa sen tavalliselle paikalle Forestier kysyi uudelleen: "Missä se on saatavissa?"
Sanomalehtimies vastasi: "Se on eräällä Vaudevillen lipunmyyjällä. Tuon sen tänne huomenna, jos tahdot."
"Olkoon menneeksi. Jos se todella on hyvä, niin otan sen. Sellaisia ei ole koskaan liiaksi."
Sitten hän kääntyi Duroyn puoleen: "Tule mukaan, niin vien sinut johtajan luo, niin että pääset lahoamasta täällä kello seitsemään illalla."
He menivät odotushuoneen läpi, jossa samat ihmiset istuivat samassa järjestyksessä. Niin pian kuin Forestier astui huoneeseen, sekä nuori nainen että vanha näyttelijätär nousivat nopeasti ja kiirehtivät hänen luokseen.
Hän johdatti heidät vuorotellen syrjäiseen ikkunakomeroon, ja vaikka he koettivat puhua hiljaa, Duroy kuuli, että hän sinutteli heitä molempia.