Sitten hän kohdisti huomionsa yksinomaan peliin ja jatkoi hitaasti laskemistaan: "Yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista — kolmetoista." Neljästoista heitto epäonnistui, ja Forestier kirosi: "Pahuksen kolmetoista! Se aiheuttaa aina vastoinkäymisiä. Jumaliste, varmasti vielä kuolenkin kolmantenatoista päivänä!"
Myös eräs toimittajista, joka oli lopettanut työnsä, otti nyt bilboquet’nsa esiin kaapista. Hän oli pienikasvuinen mies, aivan lapsen näköinen, vaikka jo oli kolmenkymmenenviiden. Ja joukko muita huoneeseen tulleita toimittajia kävi myös vuoronsa perään noutamassa kaapista lelunsa. Pian heitä oli kuusi. He seisoivat vieretysten seinänvierellä ja heittivät säännöllisin, samanlaisin liikkein palloja ilmaan, punaisia, keltaisia ja mustia palloja. Heidän keskensä syntyi kilpailu, jolloin nekin kaksi toimittajaa, jotka vielä istuivat työssä, nousivat arvostelemaan peliä.
Forestier voitti yksitoista pistettä, ja pioni, lapsellisen näköinen toimittaja, joka oli hävinnyt, soitti juoksupoikaa ja tilasi: "Yhdeksän olutta!" Ja virvokkeita odotellessaan he alkoivat uudelleen pelata.
Duroy joi lasin olutta uusien tovereittensa kanssa ja kysyi sitten ystävältään:
"Mitä minun on tehtävä?" Toinen vastasi: "Tänään minulla ei ole mitään sinua varten. Voit mennä, jos haluat."
"Ja… meidän… artikkelimme… tuleeko se lehteen huomenna?"
"Kyllä, mutta älä ole huolissasi sen asian takia. Minä pidän huolta oikoluvusta. Kirjoita jatko huomiseksi ja tule tänne täsmälleen kello kolmelta niinkuin tänäänkin."
Ja Duroy puristi käsiä, tietämättä edes niiden omistajain nimiä, ja laskeutui kadulle pitkin komeita portaita, sydän riemuiten ja mieli keveänä.
4
Georges Duroy nukkui huonosti, sillä hänet teki levottomaksi halu saada nähdä kirjoituksensa painettuna. Heti päivän koittaessa hän oli jalkeilla ja harhaili kaduilla jo aikoja ennen kuin sanomalehdenmyyjät aloittivat juoksunsa kioskista kioskiin.