Hän meni Saint-Lazaren asemalle, koska hän tiesi, että La Vie
Française tulisi sinne aikaisemmin kuin hänen omaan kaupunginosaansa.
Oli vielä liian aikaista, ja hänen täytyi kävellä edestakaisin ja
odottaa.
Hän näki sanomalehdenmyyjättären tulevan ja avaavan lasikojunsa.
Sitten saapui eräs mies kantaen päänsä päällä suuria, kokoontaitettuja
papereita. Duroy hyökkäsi esiin. Siinä oli Le Figaro, Le Gil-Blas, Le
Gaulois, L’Evénement ja pari kolme muuta aamulehteä. Mutta La Vie
Française puuttui.
Hänet valtasi säikähdys. Ehkä Afrikkalaisen sotilaan muistelmia oli lykätty seuraavaksi päiväksi tai ehkei se viime hetkessä ollutkaan miellyttänyt johtaja Walteria!
Kun hän tuli takaisin kioskin luo, hän näki lehteään jo myytävän, vaikk’ei hän ollut huomannut, milloin se oli tullut. Hän kiiruhti paikalle, sieppasi lehden heitettyään myyjättärelle kolme souta ja silmäsi pikaisesti ensimmäisen sivun otsakkeet. — Ei mitään. — Hänen sydämensä alkoi lyödä. Hän avasi lehden, ja ankara liikutus valtasi hänet, kun hän erään palstan alapäästä sai lukea isoin kirjaimin painetut sanat: "Georges Duroy". Siinä se oli! Mikä onni!
Hän alkoi mitään ajattelematta kävellä sanomalehti kädessä ja hattu vinossa. Hänellä oli tavaton halu pysähdyttää ohikulkijat ja sanoa heille: "Ostakaa tämä — ostakaa tämä! Siinä on minun kirjoittamani artikkeli!" Hän olisi tahtonut huutaa keuhkojensa täydellä voimalla, kuten sanomalehdenmyyjät iltaisin bulevardilla. "Lukekaa La Vie Française, lukekaa Georges Duroyn kirjoitus: 'Afrikkalaisen sotilaan muistelmia'." Ja äkkiä hän sai halun itse lukea kirjoituksensa, lukea sen jossakin julkisessa paikassa, jossakin kahvilassa, kaikkien nähden. Hän koetti etsiä paikkaa, jossa jo olisi vieraita. Hänen oli käveltävä hitaasti, ja vihdoin hän poikkesi erääseen viinitupaan, jossa jo oli useita henkilöitä. Hän tilasi rommia aivan kuin siihen aikaan päivästä tavallisesti tilataan absinttia, lainkaan ajattelematta, että oli aamu. Sitten hän komensi: "Viinuri, tuokaa minulle La Vie Française!"
Mies, jolla oli valkoinen esiliina, lähestyi:
"Meillä ei ole sitä lehteä. Meille on tilattu vain Le Rappel, Le
Siècle, La Lanterne ja Le Petit Parisien."
Duroy puuskahti kiihkeällä ja suuttuneella äänellä: "Mokoma kapakka!
Menkää heti ostamaan minulle La Vie Française!"
Viinuri kiiruhti kadulle ja toi tullessaan pyydetyn lehden.
Duroy alkoi lukea kirjoitustaan, mutisten itsekseen kerran toisensa jälkeen: "Mainiota, mainiota!" Siten hän koetti herättää ympärillään istuvien ihmisten huomiota ja synnyttää heissä halun saada tietää, mitä lehdessä oli. Lähtiessään hän jätti sanomalehden pöydälle. Viinituvan isäntä huomasi sen ja huusi hänelle: