"Herra, herra! Unohditte lehtenne!"
Mutta Duroy vastasi: "Pitäkää se, olen sen jo lukenut. Siinä sattuukin tänään olemaan eräs hyvin mielenkiintoinen juttu."
Sitä juttua hän ei näyttänyt, mutta mennessään, hän näki erään vieraan ottavan La Vie Françaisen pöydällä, jolle hän oli sen jättänyt.
Hän alkoi miettiä, mitä hän nyt tekisi. Ja hän päätti mennä konttoriinsa irtisanoutumaan. Hän värisi jo etukäteen ilosta ajatellessaan, kuinka hänen päällikkönsä ja toverinsa tulisivat ällistymään. Varsinkin häntä ilahdutti aavistus päällikkönsä yllätyksestä.
Hän kulki hitaasti, jottei tulisi konttoriin ennen puolta kymmentä, koska kassa avattiin vasta kello kymmeneltä.
Se osasto, johon hän kuului, oli sijoitettu isoon ja synkkään huoneeseen, jossa kaasun täytyi talvisaikaan palaa melkein koko päivän. Sen ikkunat olivat ahtaalle pihalle päin, ja niistä näki toisiin konttoreihin. Huoneessa istuivat kaikki virkamiehet ja osastopäällikkö, joka viimeksi mainittu oli kätketty verhon taakse erääseen nurkkaan.
Duroy meni ensin nostamaan palkkansa, satakahdeksantoista frangia ja kaksikymmentäviisi centimea, jotka olivat keltaisessa kirjekuoressa kassanhoitajan laatikossa. Sitten hän astui ryhdikkäästi kuin voittaja siihen isoon työhuoneeseen, jossa hän jo oli viettänyt niin monta päivää.
Heti kun hän astui sisään, hänelle huusi osastopäällikkö, herra Potel:
"Tekö siinä, herra Duroy? Johtaja on jo useita kertoja kysynyt teitä. Tiedättehän, ettei saa olla sairaana kahta päivää peräkkäin ilman lääkärintodistusta."
Duroy, joka oli pysähtynyt keskelle huonetta valmistaakseen esiintymisensä tehoa, vastasi kovalla äänellä: