Liemiruoan jälkeen tarjottiin lohta, joka oli haurasta kuin nuoren tytön liha, ja vieraat alkoivat jutella.
Ensin puhuttiin eräästä liikkeellä olevasta juorusta. Se koski erästä seurapiirien naista, jonka joku hänen miehensä ystävä oli yllättänyt ravintolan yksityishuoneessa hänen juuri illastaessaan erään ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa.
Forestier nauroi jutulle makeasti, mutta molemmat naiset selittivät, että jutun lörpöttelevä levittäjä oli suuri lurjus. Duroy oli heidän kanssaan samaa mieltä ja julisti äänekkäästi, että sellaisissa tapauksissa miehen velvollisuus oli vaieta kuin hauta, välittämättä siitä, oliko hän jutussa itse päähenkilö tai vain joku uskottu tai todistaja. Hän lisäsi: "Miten täynnä elämä olisikaan ihanuutta, jos voisimme luottaa toistemme ehdottomaan vaiteliaisuuteen. Juuri pelko salaisuuden pahastumisesta pidättää meitä usein, hyvin usein, ja naisia melkein aina."
Sitten hän kysyi hymyillen: "Vai enkö ole oikeassa? Kuinka monet antautuisivatkaan äkilliselle halulle, hetken kiihkeälle ja väkivaltaiselle oikulle, rakkauden satuleikille, elleivät he pelkäisi, että saavat maksaa hauraan ja lyhyen onnensa auttamattomalla häväistysjutulla ja tuskallisilla kyynelillä!"
Hän puhui sytyttävän innostuneesti. Hän puhui kuin ainakin oman asiansa puolesta, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minun seurassani teidän ei tarvitse pelätä sellaisia vaaroja. Koettakaa, niin saatte nähdä!"
Molemmat naiset katselivat häntä hyväksyvästi. Heidän mielestään hän puhui hyvin ja oikein, ja heidän ystävällinen vaitiolonsa ilmaisi, ettei heidän taipumaton pariisilainen moraalinsa voisi kauankaan vastustella, jos vain salaisuuden säilyminen taattaisiin.
Ja Forestier, joka puolittain makasi leposohvallaan, toinen jalka toisen päällä ja lautasliina kaulassaan puvun suojaamiseksi, selitti äkkiä vakaumuksellisen epäilijän ivalliseen tapaan: "Tuhat tulimmaista, kylläpä tulisi kalliiksi, jos salaisuudet säilytettäisiin. Aviomiesraukat!"
Keskustelu siirtyi rakkauteen. Korottamatta sitä ikuiseksi Duroy piti sitä jonkinlaisena pysyvänä käsitteenä, joka muodosti siteen, hellän ystävyyden, läheisen suhteen. Aistien yhtyminen oli vain sielujen yhtymisen sinetti. Mutta hän ilmaisi suuttumuksensa sitä repivää mustasukkaisuutta, niitä murhenäytelmiä ja kohtauksia, sitä kurjuutta kohtaan, joka melkein aina on seurauksena välien särkymisestä.
Hänen vaiettuaan rouva de Marelle huokaili: "Niin, rakkaus on parasta, mitä elämä tarjoaa, ja kuitenkin me usein turmelemme sen liiallisilla vaatimuksilla."
Rouva Forestier leikitteli veitsellä ja lisäsi: "Niin… niin… on ihanaa rakastaa…"