Duroy istuutui matalalle leposohvalle, joka oli punainen kuten seinätkin ja jonka kuluneet vieterit taipuivat hänen allaan, niin että hänestä tuntui, kuin hän olisi vajonnut kuoppaan. Hän kuunteli sitä epäselvää surinaa, sitä sekavaa hälyä, joka suurissa ravintoloissa syntyy pöytäkaluston ja -hopean kilinästä, tarjoilijain nopeista askelista, joiden ääntä käytävien matot hiljentävät, ovien kolinasta, kun ne silmänräpäykseksi avataan, jolloin niiden kautta tulvahtaa ilmoille puheensorinaa niistä ahtaista suojista, joihin ihmiset sulkeutuvat aterioidakseen. Forestier tuli sisään ja tervehti Duroyta tuttavallisen toverilliseen tapaan, jota hän ei koskaan osoittanut La Vie Françaisen toimituksessa.
Sitten hän katsahti pöytään, käski sammuttamaan erään kaasuliekin, joka paloi kuin yölamppu, sulki ikkunan peläten vetoa ja valitsi itselleen hyvin suojatun paikan sekä selitti: "Minun täytyy olla hyvin varovainen. Terveyteni on ollut hyvä koko kuukauden, mutta pari päivää takaperin on se alkanut taas huonontua. Luulen, että vilustuin tiistaina tullessani teatterista."
Ovi avautui, ja molemmat nuoret naiset tulivat sisään hovimestarin seuraamina. Harsojensa ja viittojensa verhoamina he vaikuttivat hyvin salaperäisiltä. He huokuivat sitä ihastuttavaa mystiikkaa, joka kietoutuu naisten ympärille paikoissa, missä ympäristö on epäilyttävä.
Duroy tervehti rouva Forestier’tä, joka torui häntä siitä, ettei hän ollut käynyt heidän luonaan. Ystävättäreensä päin kääntyen hän sitten hymyillen lisäsi: "Mutta luonnollisesti te mieluummin käytte rouva de Marellen luona. Häntä varten teillä kyllä on aikaa."
Istuuduttiin pöytään. Kun hovimestari ojensi viinilistan Forestier’lle, rouva de Marelle huudahti: "Antakaa herroille, mitä he haluavat. Me naiset tahdomme kylmää samppanjaa, parasta mitä teillä on, makeaa esimerkiksi, eikä mitään muuta." Ja kun mies oli poistunut, hän selitti vallattomasti nauraen: "Tänä iltana tahdon päästä pieneen humalaan. Meidän täytyy saada juhla, oikea juhla."
Forestier, joka nähtävästi ei ollut kuullut mitään, kysyi: "Onko teillä mitään sitä vastaan, että suljen ikkunan? Minulla on ollut vähän vaivoja rinnassa viime päivinä."
"Olkaa hyvä!"
Hän meni sulkemaan ikkunan, joka oli jäänyt vähän raolleen ja istuutui sitten paikalleen hiukan hyväntuulisemman ja rauhallisemman näköisenä.
Hänen vaimonsa ei sanonut mitään. Hän näytti hajamieliseltä ja hymyili pöytää tuijottaen kummallista hymyään, joka aina näytti lupaavan ja aina pettävän.
Pöytään tuotiin Ostenden ostereita, pieniä ja lihavia, pienten korvien näköisiä. Ne sulivat kielen ja kitalaen välissä kuin suolaiset karamellit.