Rouva de Marelle kohautti hitaasti olkapäitään ja vastasi selvällä äänellä, joka ilmaisi loputonta, suunnatonta halveksuntaa: "Herra de Marellelta ei ole tiedusteltu hänen mielipidettään tästä asiasta. Hänen on vain… pidättäydyttävä."
Ja keskustelu laskeutui ylevien rakkausteoriojen tasolta alas hienojen säädyttömyyksien kukoistavaan yrttitarhaan.
Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin. Oli päästy niihin huntuihin, joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi kohottelee hameita. Oli päästy kielen kärkevyyksiin, rohkeihin, nokkelasti naamioituihin ajatuksiin, tekopyhiin, kauniin sananparren verhoamiin törkeyksiin, joiden hunnutetut ilmaisut paljastavat alastomia kuvia — kuvia sellaisia, jotka loihtivat silmien ja aistien eteen kaiken, mitä ei voida sanoin sanoa ja mikä sivistyneelle yläluokalle merkitsee jonkinlaista ylevää ja salaperäistä rakkautta, sitä epäpuhdasta ajatusten kosketusta, joka liittyy kaikkiin lemmensyleilyn aikana lumottuihin salaisiin ja häpeällisiin seikkoihin. Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin muotoisen maljakon. He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin makua ja niitä ajattelematta. Koko heidän huomionsa oli kohdistunut vain siihen, mitä he sanoivat. He olivat aivan hukkuneet rakkauden mereen.
Molemmat naiset alkoivat nyt tehdä hyökkäyksiä, rouva de Marelle luontevan rohkeasti, aivan kuin otteluun haastaen, rouva Forestier hurmaavan pidättyvästi, olemuksessaan, äänessään ja hymyssään häveliäisyyttä, joka vielä enemmän korosti hänen huuliltaan tulevia rohkeita lauseita, vaikka hänen suunsa näyttikin tahtovan niitä lieventää. Forestier, joka oli kokonaan heittäytynyt tyynyjen varaan, nauroi, joi ja söi lakkaamatta ja sinkosi silloin tällöin jonkin uskalletun sanan, joka välistä oli niin raaka, että naiset, sekä vähän pelästyneinä että myös hävyn vuoksi, valitsivat kasvoilleen hieman hämmästyneen ilmeen, joka viipyi parin kolmen sekunnin ajan. Päästettyään ilmoille jonkin törkeän säädyttömyyden hän lisäsi: "Jatkakaa vain, kyyhkyseni! Kun jatkatte tuolla tapaa, niin vielä joskus lopetatte tyhmyyksien tekemisen."
Jälkiruoka tuli ja sen jälkeen kahvi. Ja liköörit alkoivat valaa kiihottuneisiin mieliin raskaampaa ja kuumempaa kiihkoa.
Kuten hän päivällisten alussa oli ilmoittanut haluavansa, rouva de Marelle tuli humalaan ja tunnusti sen iloisesti ja leikittelevän suloisesti kuin ainakin nainen, joka vieraitaan huvittaakseen tietoisesti lisää entistä humalaansa.
Rouva Forestier oli nyt vaiti, arvattavasti varovaisuudesta. Ja Duroy, joka tunsi olevansa liian rakastunut voidakseen paljastaa itseään, noudatti viekasta hiljaisuutta. Sikarit sytytettiin, ja Forestier sai äkkiä yskänkohtauksen.
Se oli kauhea kohtaus, joka repi kurkkua ja jonka hän kasvot tulipunaisina ja otsa hikisenä koetti tukahduttaa lautasliinaansa. Kun yskä oli ohi, huusi hän raivostuneena: "Tällaisista tilaisuuksista ei ole mihinkään. Ne ovat typeriä." Koko hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Sen oli karkoittanut hänen pelkonsa sitä pahaa kohtaan, joka alati vainosi hänen ajatuksiaan.
"Me menemme kotiin", hän ilmoitti.
Rouva de Marelle soitti tarjoilijaa ja pyysi laskun. Se tuotiin melkein heti. Hän koetti lukea sitä, mutta numerot tanssivat hänen silmissään, ja hän ojensi paperin Duroylle: "Maksakaa minun puolestani, minä en voi nähdä, olen aivan sekaisin."