Ja hän heitti samalla Duroylle kukkaronsa.
Loppusumma oli satakolmekymmentä frangia. Duroy tarkisti laskun, antoi tarjoilijalle kaksi seteliä ja sai takaisin loput. Samalla hän puoliääneen kysyi: "Paljonko annan juomarahaa?"
"En tiedä. Antakaa mitä haluatte."
Duroy pani lautaselle viisi frangia, antoi rahakukkaron takaisin nuorelle naiselle ja kysyi:
"Haluatteko, että saatan teidät ovellenne?"
"Luonnollisesti. Yksin en löytäisi kotiin."
He puristivat herra ja rouva Forestier’n kättä, ja hetken kuluttua Duroy istui kahden rouva de Marellen kanssa eteenpäin kiitävissä ajopeleissä.
Duroy tunsi naisen aivan lähellään istuessaan hänen kanssaan tuohon mustaan laatikkoon suljettuna, jota silloin tällöin hetkeksi valaisivat katukäytävien kaasulyhdyt. Hän tunsi hihansa lävitse naisen lämpimän olkapään, mutta ei keksinyt mitään sanomista, ei ainoaakaan sanaa, sillä voittamaton halu kietoa käsivartensa naisen ympärille oli puuduttanut hänet.
"Jos uskaltaisin, niin mitähän hän tekisi?" hän ajatteli. Ja muisto kaikista päivällisten aikana lausutuista säädyttömyyksistä teki hänet rohkeaksi, mutta samalla häntä pidätti häväistysjutun pelko.
Nainenkaan ei sanonut mitään, vaan istua kyyhötti liikkumattomana nurkassaan. Duroy olisi voinut luulla hänen nukkuvan, ellei hän olisi nähnyt hänen silmiensä väikähtävän joka kerta, kun vaunuihin osui valonsäde kadulta.