Duroy mietti, mitä nainen mahtoi ajatella. Hän tunsi, ettei nyt sopinut puhua, sillä pieninkin sana olisi rikkonut hiljaisuuden ja hävittänyt hänen toiveensa. Mutta häneltä puuttui rohkeutta, rohkeutta toimia päättäväisesti ja häikäilemättä.
Äkkiä hän tunsi seuralaisensa jalan liikahtavan. Se oli äkillinen, hermostunut, kärsimätön nytkähdys, joka ehkä oli tarkoitettu kehotukseksi. Tämä melkein huomaamaton liikahdus aiheutti Duroyssa kylmän väristyksen päästä jalkoihin, ja hän kääntyi nopeasti, heittäytyi naisen kimppuun, etsi huulillaan hänen suutaan ja käsillään hänen paljasta ihoaan.
Rouva de Marelle päästi kirkaisun, kevyen kirkaisun ja yritti nousta, ponnistella vastaan ja vapautua. Mutta sitten hän lakkasi vastustelemasta, aivan kuin hänen voimansa olisivat loppuneet kesken.
Mutta vaunut pysähtyivät pian rouva de Marellen asunnon edustalle, eikä Duroylla, jonka tämä seikka yllätti, ollut aikaa lausua niitä intohimoisia sanoja, joilla hän olisi tahtonut kiittää häntä, siunata häntä ja ilmaista hänelle sanomattoman rakkautensa. Mutta nainen ei noussut, ei liikahtanutkaan, aivan kuin lamautuneena äskeisestä. Silloin Duroy alkoi pelätä, että ajuri huomaisi jotakin, ja hyppäsi ensimmäisenä vaunuista ojentaen sitten kätensä nuorelle naiselle.
Vihdoin rouva de Marelle laskeutui horjuen ja sanaakaan sanomatta vaunuista. Duroy soitti, ja kun portti avattiin, hän kysyi vapisten: "Koska saan nähdä teidät jälleen?"
Niin hiljaa, että sitä tuskin saattoi kuulla, nainen kuiskasi: "Tulkaa huomenna syömään aamiaista kanssani." Ja hän katosi porttikäytävään, minkä jälkeen portti sulkeutui, paukahtaen kuin tykki.
Duroy antoi ajurille viisi frangia ja lähti kulkemaan nopein, voitokkain askelin ja sydän täynnä onnea.
Vihdoinkin hän oli saanut valtaansa naimisissa olevan naisen! Hienon naisen, todella hienon naisen, Pariisittaren! Ja kaikki oli tapahtunut niin helposti ja odottamatta!
Tähän asti hän oli kuvitellut, että näitä niin suuresti haluttuja olentoja lähestyttäessä ja heitä valloitettaessa oli noudatettava ääretöntä huolellisuutta, tyydyttävä loputtomaan odottamiseen, harjoitettava taitavaa piirittämistä, johon kuuluvat tervehdyskäynnit, lempivät sanat, huokaukset ja lahjat. Ja nyt antautui heti ensi hyökkäyksestä ensimmäinen, jonka hän tapasi, vieläpä niin äkkiä, että hän oli asiasta aivan ymmällä.
"Hän oli humalassa", Duroy ajatteli. "Huomenna on toinen ääni kellossa. Silloin tulevat kyynelet." Tämä ajatus teki hänet levottomaksi, mutta hän rohkaisi itseään: "Vähätpä siitä, hitto soikoon! Kun nyt kerran olen hänet saanut, niin minun on vaan pidettävä hänet."