Ja siinä sekavassa kangastuksessa, jossa hänen toiveensa harhailivat, kaikki hänen menestyksen, suuruuden, maineen, rahan ja rakkauden toiveensa, hän näki äkkiä aivan kuin statistiryhmänä, jota käytetään elävöittämään näytelmäapoteoosien loppukuvaelman taivasta, johon hienoja, rikkaita, vaikutusvaltaisia naisia, jotka hymyillen astuivat esiin kadotukseen toinen toisensa jälkeen siihen kultaiseen pilveen, joka muodosti hänen tulevaisuudenunelmiensa taustan.
Ja hänen unensa olivat täynnä näkyjä.
Hän oli vähän kiihdyksissään, kun hän seuraavana päivänä nousi rouva de Marellen portaita. Kuinka rouva de Marelle ottaisi hänet vastaan? Tai entäpä, ellei hän lainkaan ottaisi häntä vastaan? Ehkä hän olikin kieltänyt päästämästä häntä luokseen? Ehkä hän oli kertonut…? Mahdotonta, hän ei olisi voinut sanoa mitään paljastamatta koko totuutta. Duroy oli siis tilanteen herra.
Palvelijatar avasi oven. Hän oli entisensä näköinen. Duroy rauhoittui aivan kuin hän olisi odottanut saavansa nähdä kiihtymystä jo palvelijattarenkin kasvoissa.
"Voiko rouva hyvin?" Duroy tiedusteli.
"Kyllä, kuten tavallisesti", tyttö vastasi johdattaen Duroyn salonkiin.
Duroy meni suoraan uunin luokse katsoakseen peilistä, oliko hänen tukkansa kunnossa ja pukunsa järjestyksessä. Sormeillessaan juuri solmiotaan hän huomasi peilistä nuoren naisen, joka tarkasteli häntä huoneen kynnykseltä.
Nuori mies ei ollut häntä huomaavinaankaan. He katselivat toisiaan muutaman sekunnin peilistä, tarkastelivat ja vakoilivat toinen toistaan, ennen kuin seisoivat silmä silmää vasten.
Duroy kääntyi. Nainen ei ollut liikahtanut, vaan näytti odottavan. Duroy syöksyi hänen luokseen änkyttäen: "Minä rakastan teitä! Minä rakastan teitä!" Nainen levitti käsivartensa ja vaipui hänen rintaansa vasten. Sitten hän kohotti päätään ja he suutelivat kauan.
Duroy ajatteli: "Tämähän on helpompaa kuin luulinkaan. Kaikki käy mainiosti." Ja kun heidän huulensa erosivat, hän hymyili sanaakaan sanomatta, mutta koettaen sen sijaan ilmaista katseellaan rakkautensa ääretöntä syvyyttä.