Myös rouva de Marelle hymyili. Hän hymyili sitä hymyä, jolla naiset ilmaisevat kaipuutaan, suostumustaan, halua antautua. Hän sopersi: "Me olemme yksin. Olen lähettänyt Laurinen pois, aamiaiselle erään hänen toverinsa luokse."
Duroy huokasi ja suuteli hänen ranteitaan: "Kiitos, minä jumaloin teitä."
Nainen otti hänen käsivartensa, aivan kuin Duroy olisi ollut hänen miehensä ja johdatti hänet leposohvan luokse, jolle he vieretysten istuutuivat.
Duroy halusi aloittaa keskustelun hienosti ja viettelevästi. Mutta kun hän ei keksinyt mitään sopivaa, hän änkytti:
"Te ette siis ole minulle vihainen?"
Nainen laski kätensä hänen huulilleen:
"Ole vaiti!"
He istuivat hiljaa tuijottaen toisiaan ja pitäen kiinni toistensa polttavista käsistä.
"Kuinka minä ikävöinkään sinua!"
Nainen toisti: