"Vaiti! Vaiti!"
Viereisessä ruokasalissa palvelijatar kolisteli lautasia.
Duroy nousi: "En voi istua niin lähellä teitä. Voisin menettää malttini."
Ovi avattiin: "Pöytä on katettu."
Ja Duroy tarjosi emännälleen arvokkaasti käsivartensa.
He istuivat toisiaan vastapäätä, katsellen toisiaan ja hymyillen toisilleen lakkaamatta, ajatellen vain itseään sen suloisen lumouksen vallassa, jonka tuottaa äsken puhjennut lempi. He eivät tietäneet, mitä he söivät. Duroy tunsi jalan, pienen jalan liikahtelevan etsivästi pöydän alla. Hän tavoitti sen omien jalkojensa väliin ja puristi sitä kaikin voimin.
Palvelijatar meni ja tuli, kantoi sisään ja ulos ruokalajeja, kasvoillaan välinpitämätön ilme ja aivan kuin mitään huomaamatta.
Lopetettuaan syömisen he palasivat saliin ja istuutuivat vieretysten leposohvalle.
Vähitellen Duroy alkoi siirtyä lähemmäksi nuorta naista ja koetti syleillä häntä, mutta hänen yrityksensä torjuttiin rauhallisesti: "Varokaa, joku voi tulla."
Duroy sammalsi: "Koska saan olla teidän kanssanne aivan yksin, niin että voin sanoa, kuinka paljon rakastan teitä?"