Nainen kumartui häntä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa: "Lupaan tulla luoksenne kotiinne lyhyeksi, aivan lyhyeksi hetkeksi jonakin päivänä."
Nuori mies tunsi punastuvansa: "Mutta… mutta minä… asun hyvin vaatimattomasti."
Nainen hymyili: "Se ei tee mitään. Tulen katsomaan teitä enkä teidän asuntoanne."
Silloin Duroy koetti kiristää häneltä tiedon päivästä, milloin hän tulisi. Nainen määräsi erään päivän seuraavan viikon lopulla, ja Duroy rukoili häntä siirtämään sen aikaisemmaksi, kieli sammaltaen ja silmät hehkuen. Samalla hän puristeli ja hieroi naisen käsiä omissaan, kasvot punaisina kuumeesta ja sielu palavana niistä haluista, jotka seuraavat kahden kesken nautittuja aterioita.
Naista huvitti nähdä hänen rukoilevan niin tulisesti, ja hän alkoi siirtää kohtausta aikaisemmaksi päivän kerrallaan. Mutta Duroy hoki: "Huomenna… sanokaa… huomenna."
Vihdoin rouva de Marelle myöntyi: "No, olkoon, huomenna. Kello viisi."
Duroy huokasi pitkään ilosta. Ja he alkoivat jutella melkein rauhallisesti ja aivan tuttavallisesti, aivan kuin olisivat olleet tuttuja jo kaksikymmentä vuotta.
Äkkiä heitä hätkähdytti ovikellon soitto, ja he loittonivat toisistaan nopeasti.
Rouva de Marelle mutisi: "Se on kai vain Laurine."
Lapsi tuli sisään, pysähtyi ujona ja juoksi sitten Duroyn luo, jonka nähdessään hän ilosta suunniltaan taputti, käsiään ja huudahti: "Bel-Ami!" [Bel-Ami = kaunis ystävä. — Suom.]