Duroy sulki hänet syliinsä ja suuteli innokkaasti hänen hiuksiaan ja otsaansa harson ja hatun lävitse.
Puolitoista tuntia myöhemmin Duroy saattoi hänet rue de Romen ajuriasemalle. Kun nainen oli astunut vaunuihin, Duroy kuiskasi: "Tiistaina, samaan aikaan."
Nainen vastasi: "Samaan aikaan tiistaina." Ja koska jo oli tullut ilta, hän veti nuoren miehen pään vaunun ikkunasta luokseen ja suuteli häntä huulille. Mutta ajuri läimäytti piiskalla juhtaansa, ja rouva de Marelle huudahti: "Hyvästi, Bel-Ami!" ja vanhat ajurinvaunut lähtivät liikkeelle väsyneen, valkoisen hevosen vetäminä.
Kolmen viikon ajan Duroy otti näin rouva de Marellen; vastaan, joka toinen tai kolmas päivä milloin aamupäivällä, milloin illalla.
Kun hän eräänä iltapäivänä istui odottamassa rakastajatartaan, hän kuuli porraskäytävästä kovaa meteliä ja meni ovelle. Joku lapsi kirkui. Kiukkuinen miehenääni pauhasi: "Mitä tuo kirottu penikka taas ulvoo?" Mariseva, vihainen naisääni vastasi: "Yläkerrassa asuvan sanomalehtimiehen inhottava kokotti kaatoi Nicolasin portaissa. Ei pitäisi antaa tuollaisten marakattien kulkea vapaina, kun he eivät edes osaa varoa lapsia portaissa!"
Duroy vetäytyi pelästyneenä taaksepäin, sillä hän kuuli hameiden kiirehtivää kahinaa ja nopeita askelia, jotka olivat tulossa alempana olevasta kerroksesta.
Pian koputettiin ovea, jonka hän oli lukinnut. Hän avasi, ja rouva de
Marelle syöksyi huoneeseen hengästyneenä, säikähtyneenä ja änkyttäen:
"Kuulitko?"
Duroy ei ollut tietävinäänkään asiasta:
"En. Mitä sitten?"