"Minua häpäistiin!"
"Kuka häpäisi?"
"Alakerran roskaväki."
"Todellako, mitä sanotkaan, kerro!"
Rouva de Marelle alkoi nyyhkyttää saamatta enää sanaakaan suustaan.
Duroyn täytyi ottaa hattu hänen päästään, avata hänen kureliivinsä, panna hänen pitkälleen sänkyyn ja hautoa hänen ohimoitaan märällä pyyheliinalla. Nuori nainen oli vähällä tukehtua, mutta kun hänen kiihtyneet tunteensa olivat ennättäneet vähän asettua, koko hänen raivostunut vihansa purkautui ilmoille.
Hän tahtoi, että Duroy olisi heti mennyt alas kurittamaan noita häpäisijöitä, ottamaan heidät hengiltä.
Duroy toisti yhä uudelleen ja uudelleen: "Mutta nehän ovat työmiehiä. moukkia. Ajattele, että juttu voi joutua oikeuteen, ja silloin sinä olet paljastettu, sinut pidätetään, olet hukassa. Tuollaisen väen kanssa ei ryhdytä mihinkään tekemisiin!"
Kesken kaiken rouva de Marellea alkoi huolestuttaa eräs toinen asia:
"Mitä meidän nyt on tehtävä? Minun on mahdotonta enää tulla tänne."
Duroy vastasi: "Se on varsin yksinkertaista, minä muutan täältä."
Nainen kuiskasi: "Niin, mutta se kestää niin kauan." Sitten hän äkkiä keksi keinon ja sanoi, saaden nopeasti takaisin tasapainonsa: