Duroy suuteli häntä kylmästi, uskaltamatta tehdä kysymystä, joka oli hänen huulillaan.
Rouva de Marelle oli laskenut ison paketin pienelle pyöreälle pöydälle, joka oli keskellä huonetta. Hän avasi sen ja otti esiin saippuan, pullon lubiniä, sienen, rasian hiusneuloja, korkkiruuvin ja pienen käherrysraudan ohimokiharoittensa järjestämistä varten, ne kun aina pyrkivät menemään sekaisin.
Kotiutuminen huoneistoon kävi kuin tanssi, ja jokaiselle esineelle keksittiin sen oikea paikka. Rouva de Marelle oli äärettömästi innoissaan.
Hän puhui koko ajan availlessaan laatikoita: "On kai parasta tuoda tänne myös vähän liinavaatteita, joita tarvittaessa voisi vaihtaa. Täällä tulee olemaan hyvin mukavaa. Jos minut yllättää sadekuuro, kun olen kaupungilla, voin tulla tänne kuivumaan. Meillä on kummallakin avaimemme, ja sitä paitsi portinvartijallakin on avain, jos me sattuisimme unohtamaan omamme. Olen vuokrannut tämän kolmeksi kuukaudeksi, sinun nimiisi tietysti, koska en voinut ilmoittaa omaa nimeäni."
Duroy kysyi:
"Sinä kai sitten sanot minulle, kun on maksettava."
Nainen vastasi mutkattomasti: "Mutta kaikki on jo maksettu, rakkaani."
Duroy jatkoi: "Minä jään sinulle velkaa?"
"Et suinkaan, aarteeni, tämä ei kuulu sinuun lainkaan. Minähän tätä pientä ylellisyyttä halusin."
Nuori mies oli olevinaan vihainen: "Ei, saakeli sentään, sitä minä en salli."