Rouva de Marelle meni hänen luokseen ja laski rukoilevasti kätensä hänen olkapäilleen: "Oh, pyydän sinua, Georges, olisin niin onnellinen, jos saisin huolehtia pienestä pesästämme, aivan yksinäni! Ethän sinä suutu siitä? Vai mitä? Minähän teen sen meidän rakkautemme takia. Sano, että suostut, sano, pikku Geo, sano, että suostut!"
Hän rukoili rakastettuaan katseellaan, huulillaan, koko olemuksellaan.
Duroy antoi hänen rukoilla, kieltäytyi suuttuneen näköisenä ja myöntyi lopulta, koska koko ajan oli toivonut asian juuri näin järjestyvänkin.
Ja kun Clotilde oli mennyt, hän hieroi käsiään ja mutisi, selvittämättä itselleen sen tarkemmin, mistä juuri tänään tämä mielijohde tuli: "Hän on sentään hyvin mukava."
Muutamia päiviä myöhemmin tuli uusi "sinilintu", jossa kerrottiin:
"Mieheni tulee kotiin tänä iltana kuuden viikon tarkastusmatkalta.
Saamme siis olla viikon erillämme. Kurjaa elämää, rakkaani! Clo.""
Duroy hämmästyi. Hän oli aivan unohtanut, että Clothilde oli naimisissa. Siinäpä mies, jota hän olisi tahtonut silmäillä vähän tarkemmin, vaikkapa vain yhden ainoan kerran, oppiakseen hänet tuntemaan.
Hän odotti kuitenkin kärsivällisesti aviomiehen lähtöä. Hän vietti kaksi iltaa Folies-Bergères’issâ ja ne päättyivät Rachelin luona.
Sitten eräänä aamuna tuli uusi sähkösanoma, jossa oli neljä sanaa:
"Vihdoinkin, kello viisi. — Clo."
Molemmat tulivat jo ennen määräaikaa kohtaukseen. Clotilde heittäytyi rakastajansa syliin aivan huumautuneena ja suuteli hänen kasvojansa. Sitten hän sanoi: "Jos haluat niin voimme mennä ulos syömään päivällistä jonnekin, sitten kun olemme oikein kovasti rakastaneet. Olen järjestänyt iltani vapaaksi."