Oli juuri kuukauden alku, ja vaikka Duroy oli nostanut palkkansa etukäteen pitkäksi aikaa eteenpäin ja eli päivästä päivään kaikilta mahdollisilta tahoilta haalimillaan rahoilla, hän oli nyt sattumalta varoissaan. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että hän nyt saisi tilaisuuden uhrata jotakin Clotilden puolesta.
Hän vastasi: "Mielelläni, rakkaani, minne vain haluat."
Kello seitsemältä he lähtivät ulos ja tulivat ulkobulevardille. Clotilde nojasi raskaasti rakastajansa käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Jospa tietäisit, kuinka onnellinen olen saadessani kulkea rinnallasi ja tuntea sinun olevan lähelläni!"
Duroy kysyi: "Tahtoisitko Lathuillen ravintolaan?"
Clotilde vastasi: "Oh, en, se on aivan liian hieno. Tahtoisin jotakin hauskaa, johonkin vaatimattomaan paikkaan, jossa käy vain työmiehiä ja konttoristeja. Sellaiset laitakaupungin kapakat ovat ihastuttavia! Ah, jospa olisimme voineet mennä maalle!"
Koska Duroy ei tuntenut mitään sellaista paikkaa lähistöllä, he harhailivat pitkin bulevardia ja menivät lopulta erääseen viinikauppaan, jossa tarjoiltiin ruokaa sivuhuoneessa. Rouva de Marelle oli nähnyt ikkunasta kaksi tytönletukkaa, joilla oli hiukset palmikolla ja jotka istuivat viinituvassa kahden sotamiehen seurassa.
Kolme ajuria istui syömässä illallista pitkän, matalan salin perukassa, ja eräs olento, jota oli mahdotonta luokittaa mihinkään ammattiin kuuluvaksi, istui pöydän ääressä piippua poltellen, jalat suorina ja kädet työnnettyinä housunkaulukseen. Hän oli puolittain makaavassa asennossa, niin että hänen päänsä lepäsi tuolin selkänojaa vasten. Hänen takkinsa vaikutti oikealta tahramuseolta, ja hänen taskuistaan, jotka olivat pullollaan kuin pussit, pisti esiin pullonkaula, leivänkappale, sanomalehtipaperiin kääritty paketti ja nuoranpätkä, joka riippui permannolle. Hänellä oli paksu, kiharainen ja takkuinen tukka, joka oli liasta harmaa, ja hänen hattunsa oli lattialla tuolin alla.
Clotilden tulo herätti huomiota, jonka aiheutti hänen hieno pukunsa. Molemmat rakastuneet parit lakkasivat kuiskailemasta, ajurit keskeyttivät väittelynsä, ja olio, joka poltti, otti piipun suustaan ja sylkäisi suoraan eteensä, kääntäen hieman päätään.
Rouva de Marelle kuiskasi: "Täällähän on hauskan näköistä! Täällä meidän kelpaa istua. Joskus toiste pukeudun työläisnaiseksi." Ja hän istuutui kursailematta ja vähintäkään vastenmielisyyttä osoittamatta puisen pöydän ääreen, joka oli aivan kiiltävä rasvaisista ruoanjätteistä ja täynnä viiniläiskiä, joita tarjoilijan pyyheliinan läimäyksen ei ollut onnistunut kuivata. Duroy etsi vähän hämillään ja häpeissään vaatenaulakkoa, mutta kun hän ei sellaista keksinyt, hän pani silkkihattunsa eräälle tuolille.
He söivät lampaanmuhennosta sekä vähän paistia ja vihanneksia. Clotilde toisti: "Minusta tämä on ihastuttavaa. Minun makuni on vähän katupoikamainen. Minulla on täällä paljon hauskempaa kuin Café Anglais’ssa." Sitten hän lisäsi: "Jos tahdot olla minulle oikein kiltti, niin otat minut mukaasi joihinkin piikatanssiaisiin. Tässä aivan lähellä tiedän erään hyvin hauskan paikan, jonka nimi on La Reine Blanche."