Duroy kysyi hämmästyneenä: "Kenen kanssa sinä siellä olet käynyt?"
Hän katseli rakastajatartaan ja huomasi hänen vähän hämillään punastuvan, aivan kuin tämä äkillinen kysymys olisi tuonut hänen mieleensä arkaluontoisen muiston. Oltuaan vaiti lyhyen hetken, naisten tavoin niin lyhyen, että sen huomasi vain arvaamalla, Clotilde vastasi: "Erään ystävän kanssa…" Uuden vaitiolon jälkeen hän sitten lisäsi: "…joka on kuollut." Ja hän loi silmänsä alas, kasvoillaan hyvin luonnollinen surun ilme.
Ja ensimmäisen kerran Duroy tuli ajatelleeksi kaikkea sitä, mikä hänelle tämän naisen menneisyydestä oli tuntematonta, ja hän tuli miettiväiseksi. Varmasti Clotildella oli ollut rakastajia ennenkin, mutta minkälaisia, mistä piireistä? Hänessä nousi rakastajatartaan kohtaan pieni mustasukkaisuus, jonkinlainen vastenmielisyys. Samalla hän tunsi vihamielisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ei tietänyt, kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen omaansa tämän naisen sydämessä ja ruumiissa. Hän katseli Clotildea, ja häntä kiusasi salaisuus, joka kätkeytyi tuohon kauniiseen, mykkään päähän, joka ehkä juuri tällä hetkellä kaivaten muisteli luota toista, noita toisia. Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut päästä selville tästä menneisyydestä, saada tietää kaikki, tuntea kaikki!…
Clotilde toisti: "Ota minut mukaasi La Reine Blancheen. Ilta olisi silloin täydellinen!"
Duroy ajatteli: "Äh, mitä minuun kuuluu hänen menneisyytensä! Olen hölmö, kun sellaista viitsin miettiä."
Ja hymyillen hän vastasi: "Vien sinut sinne mielelläni, rakkaani."
Kun he olivat tulleet kadulle, Clotilde sanoi matalalla, salaperäisellä äänellä, jollaisella on tapana paljastaa salaisuuksia. "En ole uskaltanut sitä sinulta pyytää, mutta et voi uskoa, kuinka minä pidän tällaisista retkistä näihin paikkoihin, joihin naiset tavallisesti eivät uskalla tulla. Karnevaalin aikana pukeudun kymnasistiksi. Koulupojan puvussa näytän hyvin hauskalta."
Kun he tulivat tanssisaliin, Clotilde painautui peloissaan ja mielissään Duroyta vasten ja katseli ihastunein silmin ilotyttöjä ja heidän rakastajiaan. Silloin tällöin, aivan kuin rauhoittaakseen mieltään mahdollisen vaaran varalta, hän kuiskasi nähdessään vakavan, liikkumattoman poliisikonstaapelin: "Tuo poliisi näyttää varmalta." Neljännestunnin kuluttua hän oli nähnyt kylliksi, ja Duroy vei hänet ajurilla hänen asuntoonsa.
Sen jälkeen alkoi kokonainen sarja käyntejä kaikenlaisissa huonomaineisissa paikoissa, joissa rahvas huvittelee, ja Duroy huomasi rakastajattarensa intohimoisesti rakastavan tällaista kuljeskelemista syrjäkaupungin pikkukapakoissa.
Rouva de Marelle tuli heidän tavallisiin kohtauksiinsa pukeutuneena pumpulileninkiin ja päässään teatterimainen palvelijattarenmyssy. Mutta huolimatta pukunsa hienosta, aistikkaasta yksinkertaisuudesta hän ei suostunut, vaikka Duroy sitä pyysi, luopumaan sormuksistaan, rannerenkaistaan ja jalokivillä koristetuista korvarenkaistaan, ilmoittaen syykseen: "Mitä turhia, ihmiset tietysti vain luulevat, että ne ovat väärennettyjä kiviä."