Tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.
Hän mutisi sitä hampaittensa välissä, hän hyräili sitä tuskallisesti sydämensä pohjasta ja silmät yhä kiinnitettyinä Annetten vaaleaan niskaan, joka pisti esiin, aition neliönmuotoiseen aukkoon, hän tunsi itsessään tämän toteutumattoman kaipuun koko katkeruuden.
Mutta Montrosé oli juuri lopettanut ensimäisen näytöksen niin täydellisellä taidolla, että innostus puhkesi esiin. Useampia minuutteja kättentaputusten, jalkojentöminän ja hyvähuutojen melu vyöryi läpi salin kuin rajuilma. Nähtiin kaikissa aitioissa naisten taputtelevan hansikoituja käsiään, samalla kuin miehet seisoen heidän takanansa, huusivat, osoittaen myöskin suosiotaan.
Esirippu putosi, ja kohosi kaksi kertaa, ilman että innostus laimeni. Kun sitten verho oli laskeutunut kolmannen kerran, eroittaen yleisöstä näyttämön ja sisäaitiot, herttuatar ja Annette jatkoivat vielä jonkun hetken käsiensä taputtamista, ja heitä kiitti erikoisesti tenori, lähettäen pienen, hillityn tervehdyksen.
— Oi, hän näki meidät, sanoi Annette.
— Mikä ihmeteltävä taiteilija.
Ja Bertin, joka oli kumartunut eteenpäin, näki kiihtymyksen ja halveksimisen sekaisella tunteella suosiota saaneen näyttelijän häviävän kulissien väliin, käyden, vähän vetkutellen, sääri ojennettuna, käsi lanteilla, teatterisankarin vakiintuneessa asennossa.
Alettiin puhua hänestä. Hänen menestyksensä aiheutti yhtä paljon melua kuin hänen kykynsä. Hän oli kulkenut kaikissa pääkaupungeissa, naiset olivat olleet haltioituneita häneen, ja kun he edeltäpäin tiesivät hänet vastustamattomaksi, heillä oli jo sydämentykytystä nähdessään hänen astuvan näyttämölle. Hän näytti muuten vähän välittävän, sanotaan, tästä tunteellisesta hourailusta ja tyytyi vain musikaalisiin voittoihin. Musadieu kertoi hyvin peitetyin sanoin Annetten vuoksi, tämän kauniin laulajan elämästä, ja herttuatar, joka oli hullaantunut häneen, ymmärsi ja hyväksyi kaikki mielettömyydet, mitä hän olisi voinut aiheuttaa, sillä niin viehättävänä, hienona, erinomaisena ja poikkeuksellisena taiteilijana hän piti tätä näyttelijää. Ja hän lopetti nauraen:
— Muuten, mitenkä voi vastustaa tätä ääntä!
Olivier suuttui ja oli katkera. Hän ei voinut käsittää, että voitaisiin mieltyä tähän teeskentelijään, tähän ihmistyyppien alituiseen esittämiseen, tyyppien, jommoisia ei ollenkaan ole, tähän haaveiltujen ihmisten kuviteltuun olennoimiseen, tähän yöllä esiintyvään ja kauniisti maalattuun puunukkeen, joka näyttelee kaikkia osia niin monena iltana.