— En, hyvä herra, minä en ole neiti, enkä ole kaunis enkä minä tarvitse saattajaa, niin koko sali joutui kuohuksiin ja vavahteli äärettömästä mielihyvästä.
Esiinhuudot verhon laskeuduttua olivat kauhean voimakkaat ja Annette paukutteli käsiään niin kauan, että Bertiniä halutti tarttua niihin saadaksensa hänet lopettamaan. Hänen sydäntänsä kiersi nyt toinen vaiva. Hän ei puhunut ollenkaan väliaikana, sillä hän seurasi piintyneellä ajatuksellaan, joka oli tullut vihamieliseksi, kulissien väliin tuota inhoittavaa laulajaa, — joka näin kovasti kiihoitti tätä lasta, — aina hänen pukuhuoneeseensa saakka, jossa hän näki tämän vetävän valkeata väriä poskilleen.
Sitten väliverho kohosi ja "puutarhanäytös" alkoi.
Heti paikalla levisi jonkunlainen lemmenkuume saliin, sillä ei koskaan ollut tämä musiikki, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin suudelmien henkäystä, tavannut kahta tällaista tulkitsijaa. Ne eivät olleet enää kaksi kuuluisaa näyttelijää Montrosé ja Helsson, ne oli kaksi ihanteellisen maailman oliota, tuskin kaksi oliota, vaan kaksi ääntä; rakastavan miehen ikuinen ääni; ja antautuvan naisen ikuinen ääni; he huokasivat yhdessä koko inhimillisen lemmen runouden.
Kun Faust lauloi:
Anna minun, anna minun katsella kasvojasi, niin oli hänen suustaan lähteneessä äänessä sellainen jumaloiminen, haltioitumisen ja rukoilemisen sointu, että todellakin rakkaudenkaipuu saattoi hetkeksi kaikki sydämet kuohumaan.
Olivier muisteli, että hän oli itsekin hyräillyt tätä lausetta Roncièresin puistossa linnan ikkunoiden alla. Tähän saakka hän oli pitänyt sitä vähän jokapäiväisenä, ja nyt se tuli hänen suuhunsa kuin viimeinen intohimon huudahdus, viimeinen rukous, viimeinen toivo ja viimeinen armonosoitus, jota hän voi odottaa tässä elämässä.
Sitten hän ei kuunnellut mitään, eikä kuullut enää mitään. Liian voimakas mustasukkaisuuden puuska raateli häntä, sillä hän oli juuri nähnyt Annetten vievän nenäliinan silmilleen.
Hän itki! Siis hänen sydämensä heräsi, innostui, kiihtyi, hänen pieni naisen sydämensä, joka ei tietänyt vielä mitään. Tuolla, aivan hänen lähellään, ilman että Annette ajattelikaan häntä, nuorelle tytölle oli äkkiä selvinnyt millä tavalla rakkaus voi myllertää ihmisolennon, ja tämän selvenemisen ja tämän käsittämisen oli hänelle aiheuttanut tuo kurja, laulava teeskentelijä.
Ah! Hän ei ollut enää ollenkaan suutuksissaan markiisi de Farandalille, tuolle tyhmyrille, joka ei ymmärtänyt mitään! Mutta kuinka hän inhosi tuota tiukkaan trikooseen puettua miestä, joka herätti tietoisuuden nuoren tytön sielussa.