Ajoneuvojen kaukainen kolina kadulla kuului läpi seinien ja kreivitär kuunteli, pysähtyikö pyörien rätinä oven eteen, tuliko hänen miehensä häntä vapauttamaan, päästämään hänet vihdoin tästä surullisesta kahdenolosta.
Kun hän koitti vapauttaa kättänsä Olivierin kädestä, niin puristi tämä sitä päästäen voimakkaan huokauksen! Silloin kreivitär tyytyi odottamaan, ettei tekisi häntä levottomaksi.
Tuli alkoi sammua liedessä kirjeiden mustan tuhkan alla. Molemmat kynttilät olivat loppuun palaneet, jokin huonekalu narahti.
Asunnossa oli kaikki kuin mykkää, kaikki näytti kuolleelta, paitsi käytävässä korkea flaamilainen seinäkello, joka säännöllisesti löi tunnin, puolentunnin, ja neljännestunnin, lauloi yössä ajan kulkua, soittaen sitä vaihtelevin soinnuin.
Kreivitär, joka pysyi liikkumattomana, tunsi sielussaan lisääntyvän sietämättömän kauhun. Kamalat mielikuvat ahdistivat häntä; pelottavat ajatukset sekottivat hänen mielensä, ja hän oli huomaavinaan, että Olivierin sormet kylmenivät hänen sormissaan. Oliko se totta? Ei, epäilemättä. Mistä oli sitten hänelle johtunut tämä selittämätön ja jäätävä kosketuksen aistimus? Hän nousi, aivan kauhusta mielettömänä, katsellakseen Bertinin kasvoja. Olivier lepäsi siinä tunteettomana, hengettömänä, välinpitämättömänä kaikesta kurjuudesta, yhtäkkiä ikuisen unhoituksen rauhoittamana.