Kun maalasin laaksossa tai jollakin autiolla tiellä, näin äkkiä hänen tulevan nopeasti ja tahdikkaasti käyden. Hän istuutui äkisti hengästyneenä, aivankuin hän olisi juossut tai aivankuin olisi syvä mielenliikutus hänet vallannut. Hänen kasvoillaan oli tuo englantilainen punastus, jota ei tapaa kenelläkään muilla; sitten hän syyttä suotta kalpeni, kävi kalmankarvaiseksi ja näytti olevan pyörtymäisillään. Vähitellen sai hän kuitenkin takaisin tavallisen ulkonäkönsä ja alkoi puhella.
Sitten hän äkkiä jätti lauseen kesken ja poistui niin kiireesti ja kummallisesti että minä mietiskelin, olinko ehkä tehnyt jotakin, joka oli häntä suututtanut tai loukannut.
Ajattelin viimein, että tuo mahtoi olla hänen varsinaista käytöstapaansa, jota osoittamani kunnioitus tuttavuutemme ensi aikoina oli hiukan muuttanut.
Kun hän tuntikausia käveltyään rannalla tuulessa, palasi maataloon, olivat hänen pitkät korkkiruuvikiharansa usein irtaantuneet ja riippuivat aivankuin olisi niiden joustin katkennut. Hän ei ennen ollut välittänyt siitä vähääkään vaan tullut aivan kainostelematta pöytään, tukka tuulen pörröttämänä.
Nyt meni hän kamariinsa järjestämään noita lampunlasejaan, kuten minä niitä nimitin; ja kun minä hänelle sanoin tuttavallisella kohteliaisuudella, josta hän aina suuttui; "Te olette kaunis kuin päivä tänään, miss Harriet", tuli hänen poskiinsa heti hiukan punaa, kuten nuorella tytöllä, kuten viisitoistavuotiaalla.
Sitten hän tuli aivan villiksi ja lakkasi käymästä katsomassa, kun minä maalasin. Ajattelin: "Se on käänne, se menee ohi." Mutta se ei mennyt ohi. Kun puhuin hänelle, vastasi hän teeskennellyn välinpitämättömästi tai vaikeni ärsyttävästi. Ja hänellä oli kiivastumisen ja kärsimättömyyden puuskia, hermostumiskohtauksia. En nähnyt häntä muulloin, kuin aterioilla ja me emme enää ollenkaan jutelleet. Ajattelin todenteolla, että olin häntä jotenkin loukannut, ja niin kysyin häneltä eräänä iltana: "Miss Harriet, minkävuoksi ette ole enää minua kohtaan samanlainen kuin ennen? Millä olen teidät tehnyt tyytymättömäksi itseeni? Olen hyvin pahoillani."
Hän vastasi aivan naurettavan vihaisella äänellä: "Minä olen teitä kohtaan sama kuin ennen. Se ei ole totta, se ei ole totta", ja hän sulkeutui kiireesti kamariinsa.
Hän katsoi minuun toisinaan kummallisesti. Olen sittemmin usein ajatellut, että kuolemaantuomitut mahtavat katsoa siten, kun heille ilmoitetaan heidän viimeinen hetkensä. Hänen katseessaan oli jonkinlaista mielenvikaisuutta, salaperäistä ja hurjaa mielenvikaisuutta ja vielä jotakin muutakin, kuumetta, katkeraa, kärsimätöntä ja voimatonta halua johonkin, jota oli mahdoton saavuttaa. Ja minusta näytti, että hänessä oli käymässä taistelu, jossa hänen sydämensä kamppaili tuntematonta voimaa vastaan, jonka hän olisi tahtonut lannistaa. Ja kukaties jotakin muuta vielä… Niin, en tiedä.
III
Siitä tuli todella outo selitys.