Huomasin pian, että hänellä oli minulle jotakin sanottavaa, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ja minua huvitti hänen ujoutensa. Kun aamuisin lähdin reppu selässä, seurasi hän minua kylän päähän asti, äänettömänä, silminnähtävästi huolissaan ja tavoitellen sanoja alkaakseen. Sitten lähti hän äkisti luotani, kulkien kiireesti, hypähtelevin askelin.
Eräänä päivänä hän viimein rohkaisi mielensä: "Tahtoisin nähdä kuinka te maalaatte. Sallitteko? Olen hyvin utelias." Ja hän punastui ikäänkuin olisivat hänen sanansa olleet äärettömän rohkeat.
Vein hänet Petit-Valin pohjukkaan, missä aloin maalata suurta harjoitelmaa.
Hän seisoi takanani seuraten jokaista liikettäni väsymättömän tarkkaavaisena.
Sitten sanoi hän äkkiä, ehkä peläten minua häiritsevänsä: "Kiitos" ja lähti pois.
Mutta vähitellen hän tuli tuttavallisemmaksi ja alkoi seurata minua joka päivä silminnähtävästi hyvin huvitettuna. Hän toi kainalossaan vaatetuolinsa, jota hän ei sallinut minun kantaa ja istuutui viereeni. Hän jäi siihen istumaan tuntikausiksi liikkumatta ja ääneti seuraten katseellaan siveltimeni jokaista liikettä. Kun äkisti vetäsemällä kankaalle suuren väritäplän saavutin oikean ja odottamattoman värivivahduksen, päästi hän tahtomattaan pienen hämmästyksen, ilon ja ihailun huudahduksen. Hän tunsi taulujani kohtaan hellää kunnioitusta, miltei uskonnollista kunnioitusta tuota työtä kohtaan, joka pienoiskoossa oli jumalallisen luomistyön inhimillistä toisintoa. Tauluni olivat hänestä pyhiä; ja välistä hän puhui minulle Jumalasta koettaen minua kääntää.
Hänen hyvä Jumalansa oli omituinen, kiltti ukko, jonkunlainen kyläfilosofi, jonka valta ja voima ei ollut suuri, sillä miss Harriet kuvitteli häntä aina murheellisena vääryyksistä, jotka tapahtuivat hänen silmiensä edessä — ikäänkuin ei hän olisi voinut niitä estää.
Miss Harriet oli muuten erinomaisen hyvissä väleissä jumalansa kanssa ja näytti tuntevan hänen salaisuutensa ja vastoinkäymisensä. Hän sanoi: "Jumala tahtoo" tai "Jumala ei tahdo" kuten aliupseeri joka ilmoittaa sotamiehille: "Kapteeni on käskenyt".
Hän oli sydämensä pohjasta suruissaan minun tietämättömyydestäni taivaallisten asiain suhteen, joita hän koetti minulle ilmisaattaa ja joka päivä minä löysin taskuistani, lakistani, jonka olin laskenut maahan, värilaatikostani, kengistäni, jotka aamusin seisoivat oveni edessä, noita pieniä hengellisiä lentokirjasia, joita hän epäilemättä sai suoraan paratiisista.
Kohtelin häntä sydämellisen suorasukaisesti kuten vanhaa ystävää. Mutta pian huomasin että hänen käytöksensä oli hiukan muuttunut. En ollut ensi aikoina pistänyt sitä merkille.