Miss Harriet katseli intohimoisin katsein loistavaa auringonlaskua. Hänellä oli varmaan hillitön halu syleillä taivasta, merta, koko näköpiiriä.
Hän kuiskasi: "Ah, rakastan… rakastan… rakastan…" Näin kyyneleitä hänen silmissään. Hän jatkoi: "Tahtoisin olla pieni lintu saadakseni lentää avaruuteen."
Ja hän seisoi, kuten niin usein olin hänen nähnyt seisovan rantajyrkänteellä punaisena punaisessa vaipassaan. Olisi tehnyt mieleni piirtää hänet luonnoskirjaani. Siitä olisi tullut haltioitumisen irvikuva.
Käännyin poispäin, jotten olisi hymyillyt.
Sitten puhuin hänelle maalauksesta, aivankuin olisin puhunut jollekin toverille, ottamalla huomioon värien vivahdukset, eri asteet ja voimakkuuden, käyttäen ammattisanoja. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti, ymmärtäen, koettaen arvata sanojen hämärää merkitystä, saada selville ajatusta. Vähä väliä hän lausui: "Oh, ymmärrän, kyllä ymmärrän. Se on hyvin liikuttavaa."
Me palasimme kotiin.
Seuraavana päivänä hän tuli nähdessään minut kiireesti luokseni ja ojensi kättään tervehdykseksi. Ja meistä tuli heti ystävät.
Hän oli kelpo naisolento, jonka sielu oli kokoonpantu jousista, jotka herkästi laukesivat vireestä hänen tuon tuostakin innostuessaan. Häneltä puuttui tasapaino, kuten kaikilta nelikymmenvuotisilta naimattomilta naisilta. Hän oli kietoutunut katkeroittaneen viattomuuden vaippaan, mutta hänen sydämessään oli jotakin hyvin nuorekasta, hehkuvaa. Hän rakasti luontoa ja eläimiä kiihkoisella rakkaudella, joka kuohui kuin liian vanha viini, aistillisella rakkaudella, josta hän ei ollut mitään antanut miehille.
Varmaa on, että kun hän näki imettävän koiran, tamman joka juoksenteli niityllä varsa kintereillä, linnunpesän täynnä piipittäviä, avosuisia, suurpäisiä, paljasruumiisia poikasia, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiihkeästä mielenliikutuksesta.
Yksinäiset olentoraukat, hotellien päivällispöytien vaeltavaiset ja surulliset vieraat, naurettavat ja säälittävät olentoraukat, minä rakastan teitä siitä lähtien, kun olen oppinut tuntemaan tämän yhden teistä!