Nousimme molemmat kivelle ja aloimme seisoen vastatusten kumartuneina aukon yli hinata ylös ruumista.
Mummo Lecacheur ja Céleste pitivät matkan päässä meitä silmällä, talon seinän taakse kätkeytyneinä. Kun he näkivät hukkuneen mustien kenkien ja valkoisten sukkien tulevan esiin aukosta, katosivat he näkyvistä.
Sapeur kävi häneen käsiksi nilkoista ja niin vedimme sieltä tuon siveän tyttöraukan mitä sopimattomimmassa asennossa. Pää oli kamalan näköinen, mustunut ja revitty; ja hänen pitkät harmaat hiuksensa riippuivat märkinä, ainaiseksi suoristuneina, vettävaluvina ja tahraisina. Sapeur virkkoi halveksivalla äänellä:
"Kylläpä on laiha!"
Me kannoimme hänet kamariinsa ja kun ei kumpaistakaan naisista vielä kuulunut sain minä tallirengin avulla pukea hänet ruumiiksi.
Minä pesin hänen surulliset, muodottomat kasvonsa. Koskettaessani avautui toinen silmä hiukan ja katsoi minuun tuolla kalpealla kylmällä katseella, tuolla kamalalla ruumiiden katseella, joka tuntuu tulevan haudantakaisesta elämästä. Minä suin parhaani mukaan hänen hajallaan olevat hiuksensa ja järjestin ne tottumattomin sormin otsalta aivan uudella ja ihmeellisellä tavalla. Sitten riisuin hänen vettä vuotavat vaatteensa ja paljastin hiukan häveten ikäänkuin olisin tehnyt pyhätön solvauksen, hänen olkapäitään ja rintaansa ja hänen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat hoikat kuin puunoksat.
Menin sitten etsimään kukkia, unikoita, ruiskukkia, päivänkukkia, tuoreita ja tuoksuvia heiniä, joilla peitin hänen vuoteensa.
Sitten täytyi minun, yksin kun olin hänen luonaan, suorittaa tavanmukaiset muodollisuudet. Hänen taskustaan löydetyssä kirjeessä joka oli kirjoitettu hänen viime hetkellään, oli pyyntö että hänet haudattaisiin tähän kylään jossa hän oli viettänyt viimeiset elonpäivänsä. Hirveä ajatus ahdisti sydäntäni. Minunko tähteni hän tahtoi jäädä tälle seudulle.
Illansuussa tuli lähiseudun akkoja katsomaan vainajaa; mutta minä en päästänyt heitä sisään; tahdoin olla yksin; ja minä valvoin koko yön.
Minä katselin kynttilän valossa tuota onnetonta, tuntematonta naista, joka kuoli niin kaukana, niin surullisesti. Oliko hänellä ehkä jossakin sukulaisia, ystäviä? Millainen oli ollut hänen lapsuutensa, hänen elämänsä? Mistä olikaan hän tullut niin tuiki yksinäisenä, kodittomana, eksyneenä kuin kodistaan karkoitettu koira. Minkä kärsimyksen ja epätoivon salaisuuden olikaan tuo suloton ruumis kätkenyt, tuo ruumis, jota hän oli kantanut koko elämänsä ajan kuin häpeällistä vammaa, tuo naurettava verho, joka oli karkoittanut kauas hänestä kaiken hellyyden ja kaiken rakkauden.