Kuinka onnettomia olentoja onkaan maailmassa! Näin tylyn luonnon ikuisen vääryyden tuon ihmisolennon kohtalossa. Hänen elämänsä oli päättynyt ilman että hän luultavasti milloinkaan oli tuntenut sitä, mikä ylläpitää kovaosaisimpiakin olentoja, toivoa tulla kerran rakastetuksi. Sillä miksipä hän muuten olisi piilottautunut, karttanut muita ihmisiä. Miksi olisi hän intohimoisen hellästi rakastanut koko luontoa ja kaikkia eläviä olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä.

Ja minä käsitin, että hän uskoi Jumalaan ja odotti toisessa elämässä saavansa korvauksen kurjuudestaan. Hänen ruumiinsa oli nyt hajoava ja muuttuva vuorostaan kasviksi. Hän tulisi kukoistamaan auringonpaisteessa, lehmät söisivät hänet suuhunsa, linnut veisivät hänet siemenenä ja eläinten ruumiista tulisi hän ihmisruumiiseen. Mutta se, mitä nimitetään sieluksi, oli sammunut mustan kaivon pohjassa. Hän ei kärsinyt enää. Hän oli vaihtanut elämänsä toisiin elonmuotoihin, jotka saivat alkunsa hänestä.

Tunnit vierivät synkässä ja äänettömässä kahdenolossa. Vaalea kajastus ennusti aamun koittamista. Punertava säde hiipi vuoteelle ja heitti hehkuvan valojuovan vaatteille ja käsille. Oli se vuorokauden hetki, jota hän niin suuresti rakasti. Linnut heräsivät ja visertelivät puissa.

Avasin akkunan selkoselälleen, työnsin verhot syrjään, jotta koko taivas olisi nähnyt meidät ja kumartuen kangistuneen ruumiin yli, otin hänen muodottomat kasvonsa käsiini ja painoin hiljaa tuntematta kauhua tai vastenmielisyyttä suudelman, pitkän suudelman noille huulille, joille ei milloinkaan elämässä oltu sitä suotu…

Léon Chenal vaikeni. Naiset itkivät. Kreivi d'Étraillen kuultiin ajajan istuimella kerran toisensa perästä niistävän nenäänsä. Kuski yksin nukkui. Ja hevoset, joita ei enää ruoska hätyytellyt, olivat hiljentäneet käyntiänsä, vetivät laiskasti. Break-vaunut tuskin enää ollenkaan liikkuivat: ne olivat äkkiä käyneet raskaiksi, aivankuin olisivat ne olleet täynnä surua.

VIINURI, LASI OLUTTA!…

Minkätähden meninkään sinä iltana tuohon kapakkaan? En tiedä. Oli kylmä. Satoi hieman tihkusadetta, joka verhosi kaasuliekit läpinäkyvällä usvalla, pani kiiltämään katukäytävät, joille valo puotien ikkunoista lankesi valaisten lokaista katua ja ohikulkijain likaisia jalkoja.

En ollut mihinkään menossa. Olin vaan hiukan kävelemässä päivällisen jälkeen. Kuljin Grédit Lyonnais-katua, Vivienne-katua ja vielä joitakuita muitakin. Huomasin sattumalta suuren kapakan, joka oli puolillaan väkeä. Astuin sisään ilman mitään syytä. En ollut janoissani.

Loin silmäyksen ympärilleni etsiessäni paikkaa, missä ei olisi tungosta ja istuuduin erään vanhannäköisen miehen viereen, joka poltti sysimustaa, kahden sousin piippua Kuusi tai kahdeksan lasinalustaa oli hänen edessään pöydällä ilmoittaen hänen tyhjentämiensä olutlasien lukumäärän. Minä en tarkastellut naapuriani. Yhdellä silmäyksellä näin, että siinä oli oluenjuoja, yksi noita ravintolain säännöllisiä vieraita, jotka saapuvat aamulla avattaessa ja lähtevät illalla suljettaessa. Hän oli likainen, hänen rasvaiset, harmahtavat hiuksensa ulottuivat takin kaulukselle. Hänen liian suuret vaatteensa olivat nähtävästi teetetyt hänen hyvinvointinsa päivinä. Saattoi arvata, että hänen housunsa olivat kehnot ja ettei miesparka voinut astua kymmentä askelta kohentamatta tuota huonosti kiinnitettyä vaatekappaletta. Olikohan hänellä liivejä? Pelkkä ajatuskin siitä, millaiset olivat hänen jalkineensa ja mitä ne peittivät, kauhistutti minua. Hänen risaiset kalvosimensa olivat aivan mustareunaiset, kuten kynnetkin.

Niin pian kuin olin istuutunut, sanoi tämä henkilö minulle rauhallisella äänellä: "Kuinka jaksat?"