Kuljin ehkä tunnin, ehkä kaksi, en tiedä kauvanko. Yö oli tullut, minä vaivuin uupuneena ruohoon ja jäin siihen masentuneena, peloissani, surun kalvamana, surun, joka kaikiksi ajoiksi musersi sydänraukkani. Minua palelti, minun oli kukaties nälkä. Päivä valkeni. Minä en uskaltanut nousta, en kävellä, peljäten kohtaavani isäni, jota en tahtonut enää nähdä.
Olisin ehkä kuollut kurjuuteen ja nälkään, ellei metsänvartija olisi minua löytänyt ja vienyt väkivallalla pois.
Tapasin vanhempani vallan kaltaisinaan. Äitini sanoi ainoastaan:
"Kuinka olen pelännyt puolestasi, sinä paha poika, en ole nukkunut koko yönä."
Minä en vastannut mitään, vaan aloin itkeä. Isäni ei lausunut sanaakaan.
Viikkoa myöhemmin palasin kouluun.
No niin, hyvä ystävä, minulta oli kaikki lopussa. Olin nähnyt asioiden toisen puolen, huonon puolen; en ole sen koommin nähnyt niiden hyvää puolta. Mitä tapahtuikaan sielussani? Mikä outo ilmiö vaikuttikaan, että ajatukseni niin kokonaan muuttuivat. En tiedä mitään. Mutta minulla ei siitä päivästä lähtien ollut halua mihinkään, rakkautta kehenkään, himoa mihinkään, kunnianhimoa tai toiveita. Olen yhä vieläkin näkevinäni äitiraukkani maassa käytävällä isäni häntä rääkätessä. Äitini kuoli muutamia vuosia sen jälkeen. Isäni elää vieläkin. En ole häntä nähnyt. — "Viinuri, lasi olutta!…"
Hänelle tuotiin lasi, jonka hän kulahutti kurkkuunsa yhdellä siemaksella. Mutta ottaessaan piippunsa, hänen kätensä vapisi ja hän rikkoi sen. Silloin teki hän toivottoman liikkeen ja sanoi:
— "Ei, mutta katsohan! Siinä näet todellisen surun, esimerkiksi. Minulta kuluu kokonainen kuukausi, ennenkuin saan poltettua uuden piipun yhtä hyväksi kuin tuo vanha oli".
Ja hän singahutti suureen saliin päin, joka nyt oli täynnä savua ja väkeä, ainaisen huutonsa: — "Viinuri, lasi olutta — ja uusi piippu!"