I
Olin silloin kaksikymmentäviisivuotias ja kuljeskelin pitkin Normandian rannikoita kuten vaeltava maalarinsälli konsanaan.
Kutsun "vaeltavan maalarinsällin lailla" kulkemiseksi tuota harhailemista reppu selässä majatalosta toiseen tarkoituksessa maalata harjoitelmia ja maisemia luonnosta. En tiedä mitään hauskempaa, kuin tuollainen vaeltaminen sattuman varassa. Olet vapaa, ilman minkäänlaisia kahleita, ilman huolia, ilman ennakkoluuloja, ilman huolehtimista huomisesta. Kulet tietä, joka sinua miellyttää, ilman muuta opasta kuin mielikuvituksesi, ilman muuta neuvonantajaa kuin se, mikä viehättää silmiäsi. Pysähdyt kun puro sinua houkuttelee, kun paistetut perunat ravintolan oven edessä tuoksuvat hyviltä. Joskus määrää valintasi clematiksen tuoksu tai majatalon tyttösten teeskentelemätön silmänluonti. Ei pidä halveksia maalaistytön hellyydenosoituksia. Noilla tytöillä on sielu ja aistit ja kiinteät posket ja raikkaat huulet ja heidän raju suudelmansa on voimakas ja mehevä kuin villi hedelmä. Rakkaus on aina suuriarvoinen, mistä se sitte tuleekin. Sydän joka sykkii kun te lähestytte, silmä, joka kyyneltyy kun te lähdette, ovat siksi erinomaisia, suloisia, kallisarvoisia asioita, ettei niitä pidä milloinkaan ylenkatsoa.
Minä olen ollut lemmenkohtauksissa kevätesikkojen peittämissä ojissa, navetan takana, missä lehmät nukkuvat ja ullakkojen oljilla, jotka vielä ovat lämpöiset päivän helteen jälkeen. Muistan karkean harmaan palttinan verhoaman kiinteän, joustavan ihon ja kaipaan lapsellisia ja teeskentelemättömiä hyväilyjä, jotka totisuudessaan ja rajuudessaan ovat herkullisemmat kuin viehättävien ja hienostuneiden naisten herättämät henkevämmät nautinnot.
Mutta enin kaikesta pidän näillä seikkailumatkoilla tasangosta, metsästä, auringonnoususta, hämärästä, kuutamosta. Ne ovat maalareille kuin häämatkoja maan kera. Olet yksin aivan lähellä sitä kuin pitkässä rauhallisessa kahdenkohtauksessa. Käyt istumaan niitylle päivänkukkien ja unikoitten keskeen ja katselet viehättyneenä loistavan auringonlaskun valaisemaa pientä kylää, suippoine kellotorneineen, joista puolipäivän soitto kuuluu.
Istuudut tammen juurelle tuuheaan, korkeaan, elinvoimasta kiiltävään ruohikkoon. Polvistut, kumarrut, juot kylmää ja kirkasta vettä, joka kastelee viiksesi ja nenäsi, juot sitä tuntien ruumiillista nautintoa, aivankuin jos suutelisit lähdettä huuli huulta vasten. Välistä kun tapaat syvän paikan jonkun pienen virran varrella, heittäydyt siihen ilkialastomana ja tunnet ihollesi virtaavan veden nopean ja keveän liikkeen jääkylmänä ja suloisena hyväilynä.
Tunnet iloa seisoessasi kukkulalla, surumielisyyttä lammikoiden partaalla, olet haltioissasi katsellessasi kuinka aurinko kylpee veripunaisten pilvien valtameressä ja valaa virtojen veteen punertavan heijastuksen. Ja illalla kuutamossa ajattelet tuhansia ihmeellisiä ajatuksia, jotka eivät juolahtaisi mieleesikään päivän polttavassa paahteessa.
Niinpä saavuin eräänä iltana vaeltaessani tätä samaa seutua, jossa olemme olleet tänä vuonna, pieneen Bénonvillen kylään, joka sijaitsee jyrkän rantakallion juurella Yportin ja Étretatin välillä. Olin tullut Fécampista käsin pitkin rantaa, korkeata rantaa, joka on pystysuora kuin seinä ulospistävine kallionlohkareineen. Olin kävellyt aamusta asti ruohikolla joka on lyhyttä ja hienoa ja pehmeää kuin matto ja joka rehoittaa jyrkänteen reunalla suolaisessa merituulessa. Ja täyttä kurkkua laulaen, kävellen pitkin askelin, seuraten katseillani milloin lokin hidasta ja kaareilevaa lentoa ja sen valkeiden siipien muodostamaa polvea sinisellä taivaalla, milloin kalastaja-aluksen ruskeata purjetta vihreällä merellä, olin viettänyt hupaisen päivän huolettomana ja vapaana.
Minulle oli neuvottu erästä pientä maataloa jossa otettiin vastaan matkustavaisia. Se oli eräänlainen majatalo, jota piti vanha maalaisnainen kaksinkertaisen pyökkirivin ympäröimässä normandilaisessa talossa.
Jätin rantakallion ja saavuin suurten puiden ympäröimään kylään, missä menin mummo Lecacheurin puheille.