He eivät puhuneet mitään; he pitivät toisiaan kädestä, puristaen niitä välistä kaikin voimin. Nuori tyttö istui siinä harhailevin katsein, hiukan suunniltaan elämässään tapahtuvan suuren muutoksen vuoksi, mutta hymyilevänä, liikutettuna, valmiina itkemään, välistä myöskin miltei pyörtymäisillään ilosta. Hän luuli koko maailman muuttuneen sen johdosta mitä hänelle oli tapahtunut, häntä peloitti ilman että hän tiesi miksi ja tunsi, että koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli vallannut kuvaamaton ja suloinen uupumus.
Nuori mies katsoi häneen herkeämättä huulilla ainainen hymy. Hän tahtoi puhua, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa ja jäi istumaan pannen kaiken tulensa kädenpuristukseen. Vähänväliä hän kuiskasi: "Berthe!" ja joka kerralla loi tyttö häneen silmänsä lempeällä ja hellällä katseella; he katselivat toisiaan hetkisen, sitten vaipui tytön katse alas miehen katseen läpitunkemana ja lannistamana.
He eivät keksineet ainoatakaan ajatusta toisilleen sanoakseen. He saivat olla yksin, mutta välistä loi joku tanssiva pari ohimennen heihin pikaisen katseen, aivankuin olisi se ollut vaiteliaana todistajana ja uskottuna jossakin salaisuudessa.
Sivuovi avautui ja palvelija tuli sisään tuoden tarjottimella kiireellisen kirjeen, jonka kaupunginlähetti oli juuri tuonut. Jacques otti sen vavisten, epämääräisen ja äkillisen pelon valtaamana, salaperäisen pelon, joka käy äkillisen onnettomuuden edellä.
Hän silmäili kauan kirjekuorta, jonka käsialaa hän ei tuntenut, uskaltamatta sitä avata, saaden mielettömän halun jättää se lukematta, jäädä epätietoisuuteen, pistää se taskuunsa ja sanoa itselleen: "Jääköön huomiseen. Huomenna olen kaukana, ja se on minulle yhdentekevää!" Mutta kaksi alleviivattua sanaa: hyvin kiireellistä, kirjeen kulmassa pidättivät häntä ja herättivät hänessä pelkoa. Hän kysyi: "Sallitteko ystäväni?" mursi kuoren ja luki. Hän luki paperin tullen hirveän kalpeaksi, silmäili sen nopeasti läpi ja näkyi hitaasti sitä tavailevan.
Kun hän kohotti päätään, kuvastui hänen kasvoissaan hämmennys. Hän sopersi: "Rakkaani, se on… se on parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, hyvin suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua heti… aivan heti… on kysymyksessä elämä tai kuolema. Sallitteko, että poistun kahdeksikymmeneksi minuutiksi? Palaan heti."
Nuori tyttö änkytti vavisten, peloissaan: "Menkää, ystäväni!" Hän ei ollut vielä ollut kylliksi kauvan naimisissa uskaltaakseen kysyä, vaatiakseen saada tietää. Ja Jacques katosi. Berthe jäi yksin kuuntelemaan kuinka viereisessä huoneessa tanssittiin.
Jacques otti ensimäisen hatun, mikä käsiin sattui, ja jonkun päällystakin ja juoksi portaita alas. Ennenkuin hän astui kadulle pysähtyi hän eteisen kaasulampun alle ja luki vielä kerran kirjeen.
Se oli näin kuuluva: