Ravet niminen tyttö, entinen rakastajattarenne on juuri synnyttänyt lapsen, jonka hän väittää olevan teidän. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Rohkenen kirjoittaa teille ja pyytää teitä suomaan tämän viimeisen kohtauksen naiselle, joka on hyvin onneton ja joka ansaitsee sääliä.
Kunnioituksella:
tohtori Bonnard."
Kun hän ennätti kuolevan huoneeseen oli kuolinkamppailu jo alkanut. Hän ei tuntenut sairasta ensin. Lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa hoitivat tätä ja kaikkialla lattialla oli sankoja täynnä jäätä ja verisiä liinavaatteita.
Lattialle läikytetty veri lainehti; kaksi kynttilää paloi jollakin huonekalulla; sängyn takana pienessä korivuoteessa huusi lapsi ja joka kerta kun se huusi, koetti äiti tuskissaan liikahtaa, väristen vilusta jääkylmissä kääreissään.
Hänestä vuosi verta; tuo synnytys oli haavoittanut hänet kuoliaaksi, surmannut hänet. Hänen elämänsä juoksi hukkaan ja jäistä huolimatta, hoidosta huolimatta, kesti vastustamatonta verenvuotoa yhä jouduttaen hänen viime hetkeään.
Hän tunsi Jacquesin ja koetti kohottaa käsivartensa, mutta ei jaksanut, niin heikot ne olivat, mutta hänen kuolonkalpeille kasvoilleen alkoi valua kyyneleitä.
Jacques laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen rentona riippuvaan käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi; sitten läheni hän vähitellen laihoja kasvoja, jotka vapisivat kun hän niitä kosketti. Toinen sairaanhoitajattarista seisoi vieressä valaisten heitä kynttilällä ja lääkäri siirryttyään tuonnemmaksi katseli heitä perältä huonetta.
Sairas sanoi silloin läähättäen heikolla äänellä: "Minä kuolen kohta, armas; lupaa, että jäät loppuun asti. Oi, älä jätä minua viimeisellä hetkelläni!"
Jacques suuteli nyyhkyttäen hänen otsaansa hänen hiuksiaan. Hän kuiskasi, "Ole rauhallinen, minä jään."