Sairas vaikeni vähän aikaa, ennenkuin kykeni taas puhumaan, niin heikko ja riutunut hän oli. Hän jatkoi: "Pienokainen on sinun. Minä vakuutan sen sinulle Jumalan edessä, minä vakuutan sen sinulle sieluni autuuden kautta, minä vakuutan sen sinulle kuolinhetkelläni. En ole rakastanut ketään muuta kuin sinua… Lupaa minulle, ettet sitä hylkää." Jacques koetti vielä kerran ottaa syliinsä tuon revityn ruumisraukan, josta veri oli juossut kuiviin. Hän sopersi suunniltaan katumuksesta ja surusta: "Lupaan sinulle, että kasvatan sen ja rakastan sitä. Se on oleva aina luonani." Silloin kuoleva koetti suudella Jacquesia. Jaksamatta kohottaa voimatonta päätään, ojensi hän vaaleat huulensa suudelmaa odottaen. Jacques lähensi suutaan, ottaakseen vastaan tuon surullisen ja rukoilevan hellyydenosoituksen.
Jonkun verran tyyntyneenä kuiskasi kuoleva hiljaa: "Tuo lapsi tänne jotta näen rakastatko sitä."
Ja Jacques meni hakemaan lasta.
Hän laski sen hiljaa vuoteelle heidän väliinsä ja pieni raukka lakkasi itkemästä. Kuoleva kuiskasi: "Älä liiku enää." Eikä Jacques enää liikahtanut. Hän pysyi paikoillaan, pitäen kuumassa kädessään kättä, jota kuolinkamppailun väristykset vavahduttivat, niinkuin hän oli hetki sitten pitänyt kädessään toista kättä, joka vapisi rakkaudesta. Aika ajoin hän vilkasi kelloon, pitäen silmällä viisaria, joka näytti kahtatoista, sitten yhtä, sitten kahta.
Lääkäri oli lähtenyt pois; sairaanhoitajattaret jotka olivat jonkun aikaa hiljaisin askelin kävelleet edestakaisin huoneessa, nukkuivat nyt nojatuoleissaan. Lapsi nukkui ja äitikin, joka lepäsi silmät suljettuina, näytti lepäävän.
Yhtäkkiä, kun vaalea päivänvalo jo kuumotti akkunaverhojen välistä, ojensi sairas kätensä niin äkisti ja kiivaasti, että lapsi oli vähällä pudota maahan. Hänen kurkussaan korisi; sitten lepäsi hän seljällään, liikkumattomana, kuolleena.
Sairaanhoitajat juoksivat vuoteen ääreen ja ilmoittivat: "Hän on kuollut."
Jacques katsoi viimeisen kerran sitä naista, jota hän oli rakastanut, sitten kelloa, joka näytti neljää ja läksi huoneesta ilman päällystakkia juhlapuvussa, lapsi käsivarsilla.
Yksin jäätyään oli hänen nuori vaimonsa odottanut, ensin jotakuinkin tyynesti, pienessä jaapanilaisessa huoneessa. Nähtyään, ettei Jacques palannut oli hän astunut vierashuoneeseen, näköjään huolettomana ja levollisena, mutta hirveästi huolissaan. Hänen äitinsä oli kysynyt nähdessään hänen olevan yksin: "Missä on miehesi?" Hän oli vastannut: "Huoneessaan; hän tulee kohta."
Tunnin kuluttua, kun kaikki alkoivat kysellä häneltä, oli hän kertonut kirjeestä ja Jacquessin tyrmistyneestä ulkonäöstä ja pelostaan että onnettomuus oli tapahtunut.