Hänen mielestänsä oli luoja luonut naisen ainoastaan miehen kiusaukseksi ja koetukseksi. Naista ei voinut lähestyä muuten kuin tarpeelliset puolustus-valmistukset tehtyänsä ja sittenkin oli heidän paulojansa peljättävä. Ojennettuine käsivarsinensa ja miestä kohti hymyilevine huulinensa olikin nainen vallan kuin joku viritetty ansa.
Ainoastaan uskonnollisia naisia kohtaan, joiden antama lupaus Herralle teki heidät rauhallisiksi, oli hän mielessänsä anteeksi antavainen; mutta sittenkin kohteli hän näitä kovaluontoisesti, koska hän elävästi tunsi heidän kahlitun ja nöyryytetyn sydämensä pohjassa ijankaikkisesti asuvan hellyyden, joka uhosi sieltä häntäkin kohtaan, vaikka hän olikin pappismies. [Katoolisilla papeilla ei, kuten tunnettu, ole oikeutta mennä naimisiin. Suoment. muist.]
Hän näki sen näiden hartaudesta raukeammissa katseissa kuin munkkien oli, hän huomasi sen heidän kiihkoilustansa, jossa aina ilmeni sukupuolista intoa ja heidän rakkauden purkauksistansa Kristusta kohtaan, jotka suorastansa harmittivat häntä ainoastaan sen vuoksi, että ne todistivat naisen rakkauden lihallisuutta. Samoin näki hän tämän kirotun tunteenarkuuden ilmenevän yksin heidän taipuisassa nöyryydessänsä, kuuli sen väräjävän heidän äänensä vienoudessa ja huomasi sitä heidän maahan luoduissa silmissänsä ja niissä kohtaloonsa alistuvissa kyynelissä, joita he vuodattivat aina kun hän moitti heitä ankarammin.
Viskattuansa pois papillisen kauhtanansa poistui hän luostarikirkon portista kulkien pitkin askelin ikäänkuin olisi hän paennut jotakin vaaraa.
Pastori Marignanilla oli veljentytär, joka asui äitinsä kanssa eräässä pienessä naapuritalossa. Tästä koetti hän kaikin voimin tehdä laupeuden sisarta.
Tyttö oli kaunis, rajuluontoinen ja ivallinen. Pastorin saarnatessa hän usein naureskeli ja kun pastori harmistui hänen käytökseensä, syleili hän tätä rajusti puristaen häntä rintaansa vastaan, jolloin hän aina koetti tahtomattansa vapautua tästä lujasta syleilystä, vaikka hän silloin tunsikin sitä vienoa iloa, joka hänen sydämensä pohjassa herätti tuon kaikissa miehissä uinailevan isyyden tunteen.
Tytön kanssa kyläpolkuja kävellessään puhui hän tälle usein Jumalasta, siitä nimittäin, millaiseksi hän tämän oli ajatellut. Tyttö tuskin kuuntelikaan häntä; katseli vain taivasta, heinikkoa ja kukkasia silmistä säteilevällä elämänilolla. Joskus syöksyi hän tavoittamaan jotakin lentävää elävää, jonka kiinni saatuansa palasi enon luo huutaen: "katsos, eno, kuinka kaunis se on; oikein tekisi mieleni suudella sitä!" Tämä hänen halunsa "suudella hyönteisiä" tahi sireenin kukkasia harmitti, suututti ja kiihoitti pastoria, sillä tässäkin näki hän tuon naisten sydämissä aina versovan hellyyden, jota näytti olevan mahdoton hävittää.
Eräänä päivänä ilmoitti lukkarin leski, joka hoiti pastori Marignanin taloutta, kaikella varovaisuudella, että hänen veljensä tyttärellä oli rakastaja.
Pastori tunsi kauhistuvansa tästä uutisesta ja pysyi kotvan ikäänkuin tukehtuneena unhottaen saippuan kasvoillensa, joita hän juuri oli ajelemassa.
Saatuaan takaisin ajatus- ja puhekykynsä huudahti hän: "se ei ole totta! te valehtelette, Mélanie!"