Mutta lukkarin emäntä laski käden sydämellensä sanoen: "tuomitkoon minut taivaallinen Jumala, jos valehtelen teille, hra pastori. Minä vakuutan teille, että hän rientää lemmenkohtaukseen joka ilta niin pian kuin sisarenne on mennyt levolle. He tapaavat toisensa tuolla joen rannalla. Teidän tarvitsee vain mennä sinne katsomaan illalla klo 10:n ja keskiyön välillä."
Pastori lakkasi raappimasta leukaansa ja alkoi kävellä rajusti huoneessa, kuten hän aina teki jotakin tärkeää miettiessänsä. Ja kun hän sitten aikoi ryhtyä uudelleen ajamaan partaansa, leikkasi hän itseänsä kolme kertaa ... nenästä korvaan saakka.
Koko päivän pysyi hän mykkänä ja kuohui harmista ja suuttumuksesta. Hänen papilliseen vihaansa tuota voittamatonta rakkautta kohtaan liittyi tytön siveellisen isän, suojelijan ja sielunpaimenen suuttumus siitä, että tuollainen lapsi oli voinut pettää häntä ja tehdä hänelle moiset kepposet. Se oli tuota itsekkäiden vanhempain suuttumusta sen johdosta, että tytöt ilmoittavat valinneensa puolison itselleen heiltä kysymättä ja vastoin heidän tahtoansa.
Päivällisen jälkeen koetti hän lukea hiukan, mutta ei voinut; kiukustui vain yhä enemmän. Kun kello löi 10, otti hän keppinsä, peloittavan tammisen sauvansa, jota hän aina käytti, kun hänen öisin täytyi lähteä sairaitten luo. Hymähtäen katseli hän tuota hirmuisen suurta myhkyrisauvaa, jota hän pyöritteli tukevassa maalaiskämmenessänsä heilautellen sitä sangen uhkaavasti. Sitten nousi hän äkkiä ylös, puri hammasta ja mätkäsi sillä erästä tuolia niin, että selkänoja haljenneena lensi lattialle.
Jo avasi hän oven lähteäksensä ulos, mutta seisahtui kynnykselle hämmästyneenä kovin harvinaisen kauniista kuutamosta.
Ollen kiihkosieluja, joita nuo runolliset uneksijat, vanhat kirkko-isämme, nähtävästi ovat olleet, tunsi hän äkkiä itsensä hajamieliseksi ja liikutetuksi kalpean yön suuremmoisesta ja kirkkaasta kauneudesta.
Hänen pienessä puutarhassansa kylpi kaikki kuun vienossa hohteessa; siinä seisoivat rivissä hedelmäpuut heittäen puistokäytävälle varjot pitkistä, kapeista oksistansa, jotka tuskin vielä vihersivät; jättimäiset kaprifoliot, jotka kiertelivät ylös talon seinämiä, uhosivat hienoja ja hieman imeliä tuoksujansa täyttäen koko valoisan ja haalean, ehtoisen ilman jonkunlaisella lemulla.
Pastori hengitti pitkään ... ahmien ilmaa kuin juopot viiniä ... ja asteli virkistyneenä ja ihmeissänsä aivan verkkaisin askelin eteenpäin ... melkein unhottaen veljensä tyttären.
Kedolle tultuansa pysähtyi hän katselemaan, kuinka koko lakeus välkkyi tuota viehättävää hohdetta ja näytti ikäänkuin kylpevän selkeän yön suloisessa ja vienossa viehkeydessä. Sammakkojen lyhyt ja metallimainen kurnutus kuului alinomaa jonkun matkan päästä ja tähän yhtyi kaukaisten satakielten keveä ja väräjävä liverrys, joka saattaa meidät unelmoimaan, pakottaa meitä ajattelemaan elämän kauneutta ja joka tuntuu ikäänkuin luodulta kuutamon houkutusta ja vaihdettuja suudelmia varten.
Miksi kietoo Jumala maailman moiseen puoliharsoon? Miksi nämä sydämen väristykset, nämä sielun liikutukset ja tämä lihan heikontuva raukeneminen?