Kaksi kokonaista vuotta kesti tämä täydellisesti hellä, pilvetön, uskollinen ja suloinen sydänten ja sielujen ystävyys. Bertta ei voinut enää puhua mitään sekoittamatta siihen Julieta, joka hänen mielestänsä oli itse täydellisyys.
Ja Bertta oli onnellinen, täydellisesti onnellinen, rauhallinen ja lempeä.
Mutta sitten sairastui rva Rosset. Bertta oli erottamaton ystävätär. Hän istui yötkin sairaan luona lohdutellen häntä; myöskin Georges oli sen johdosta sangen suruissansa.
Tullessansa eräänä aamuna sairaan luota pyysi lääkäri Georgesia ja hänen vaimoansa erilleen, ilmoittaen että heidän ystävättärensä tila oli kovin arveluttava.
Lääkärin mentyä istuivat nuoret masentuneina vastakkain; sitten ratkesivat he äkkiä itkemään. Yön valvoivat he yhdessä rva Rossetin sängyn vieressä ja alinomaa syleili Bertta hellästi sairasta, sillä välin kuin Georges seisoen hänen sänkynsä jalkapuolessa katseli häntä äänetönnä ihan vimmatulla hartaudella.
Seuraavana aamuna oli sairas yhä huonompi.
Mutta illemmalla selitti hän taas voivansa paremmin ja pakotti ystävänsä menemään kotiinsa päivälliselle.
Murheellisina istuivat nämä aamiaiselle voimatta syödä paljo mitään, kun palvelustyttö toi Georgesille kirjeen. Tämä avasi sen, luki sen läpi, kalpeni, hypähti ylös ja sanoi vaimollensa omituisen näköisenä:
— Odota minua täällä, minun täytyy pistäytyä hetkeksi pois. Mutta kymmenen minuutin kuluttua olen täällä taas. Elä missään tapauksessa poistu kotoa.
Hän riensi kamariinsa noutamaan hattunsa.