Bertta odotti häntä uuden levottomuuden vallassa. Mutta taipuisana kaikessa ei hän tahtonut mennä ystävättärensä luo, ennen kuin Georges oli palannut.
Vaan kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, pälkähti hänen päähänsä mennä katsomaan, oliko hän ottanut hansikkaansa, sillä siinä tapauksessa hän nähtävästi meni johonkin perheeseen.
Ensi silmäyksellä huomasi hän niiden olevan paikoillaan hänen kamarissansa. Niiden viereen oli hän viskannut rutistetun paperilipun, jonka Bertta heti tunsi: se oli äskeinen kirje Georgesille.
Ensi kerran elämässänsä valtasi hänet voimakas houkutus lukea toisen kirje ja saada tieto sen sisällyksestä. Omatunto kamppaili tosin vastaan, mutta piiskattu, surkuteltava uteliaisuus johti hänen kättänsä, hän otti paperin ja avasi sen. Hetipaikalla tunsi hän Julien käsialan... Vapisevalla kädellä oli siihen kirjoitettu lyijykynällä:
— "Tule yksin syleilemään minua viime kerran, poloinen ystäväni. Minä olen kuolemaisillani."
Alussa ei hän ymmärtänyt mitään, vaan seisoi siinä tuhmana ajatellen ystävättärensä kuoleman ilmoitusta. Sitten äkkäsi hän sinuttelemisen; se vaikutti kuin suuri, koko hänen elämänsä valaiseva salama, joka näytti hänelle koko katalan totuuden: heidän kavaluutensa ja petollisuutensa. Nyt ymmärsi hän heidän pitkällisen kavaluutensa, keskinäiset silmäyksensä, oman pilkatun vilpittömyytensä ja petetyn luottamuksensa. Hän muisti nyt, kuinka he olivat istuneet vastakkain iltaisin ... lampun varjostimen alla ... lukien samaa kirjaa ja vaihtaen sivujen lopussa silmäyksiä. Ja hänen suuttumuksesta kiihoittunut, kärsivä sydämensä joutui ihan rajattoman epätoivon valtaan.
Samassa kuului askelia. Hän pakeni pois ja sulkeutui huoneeseensa.
Pian sen jälkeen kutsui Georges häntä.
— Pian, pian, Bertta, rva Rosset on kuolemaisillansa.
Bertta tuli ovelle ja sanoi väräjävin huulin: