— Menkää yksin hänen luoksensa... Minua ei hän kaipaa.
Georges katsoi häneen kuin surun murtama mielipuoli sanoessaan:
— Pian, pian, hän — kuolee.
Bertta vastasi vain:
— Näkisitte kai mieluummin minun kuolevan?
Silloin hän vasta alkoi ymmärtää ja riensi takaisin kuolevaisen luo.
Hän suri rva Rossetia teeskentelemättä, häpeämättä ja välittämättä siitä, että hän täten aikaansai kärsimyksiä vaimollensa, joka sen jälkeen ei enää puhutellut häntä eikä katsonutkaan häneen, vaan eli yksin harmiinsa sulkeutuneena ja ankaran pahastumisensa vallassa rukoillen Jumalaa aamuin illoin.
Kuitenkin asuivat he yhdessä ja aterioitsivat vastakkain istuen äänettöminä ja lohduttomina.
Georges olisi vähitellen leppynyt, mutta Bertta ei hänelle antanut anteeksi.
Ja tätä molemmille kiusallista elämää jatkui yhä.