Samassa tuli kana poikaparvensa kanssa katselemaan seuraa; naiset huvittelivat itseänsä heittämällä niille leivänmurusia.
Niinpian kuin Josef ja hänen leikkitoverinsa olivat saaneet ruokaa saivat he mennä takaisin puutarhaan.
Kuningatar Hortense puheli yhä houreissansa, mutta niin matalalla äänellä, ett'ei voitu erottaa sanoja.
Kun kahvi oli juotu, mentiin miehissä katsomaan, kuinka sairas voi. Hän näytti rauhalliselta. Sen vuoksi vetäytyivät sukulaiset kohta pois ja istahtivat puutarhaan puoliympyrään levähtämään. Äkkiä alkoi koira, joku esine suussansa, laukata heidän tuoliensa ympärillä, minkä ikinä käpälistä lähti, ja koiran jäljessä juosta läähätti poikanen; molemmat hävisivät sisälle.
Hra Cimme nukahti vatsa aurinkoon päin. Kuoleva alkoi taas puhua kovalla äänellä ja päästi parahduksen.
Naiset ja hra Colombel riensivät katsomaan, kuinka hänen laitansa oli. Hra Cimme heräsi tosin, mutta ei viitsinyt hievahtaa paikaltansa, sillä tuollaiset asiat olivat hänestä ikäviä.
Kuoleva oli noussut istualleen sängyssä ja hänen katseensa näytti vauhkolta. Pikku Josefin ahdistaessa oli koira hypähtänyt sänkyyn ... kuolevan päälle, päänalustyynyn ta'a suojaan; sieltä katseli se leikkitoveriansa kiiluvin silmin ja valmiina hyppäämään uudelleen lattialle leikkiä jatkamaan. Suussansa oli sillä toinen emäntänsä tohveleista, jolla se puoli tuntia oli leikitellyt ja jonka se oli repinyt hampaillansa.
Säikähtyen äkkiä istuallensa noussutta potilasta oli lapsi jäänyt liikkumattomana seisomaan sängyn luo ... hänen eteensä. Kana, joka väliajalla oli pujahtanut sisään, oli melusta peljästyneenä hypähtänyt tuolille ja kutsui epätoivoisesti luksuttaen poikasiansa, jotka kauheasti piipittäen juoksivat tuolin neljän jalan ympärillä.
Tämän melun keskellä huusi kuningatar Hortense sydäntä vihlaisevasti:
— Ei, ei, minä en tahdo kuolla, minä en tahdo, minä ... en tahdo! Kukas minun lapseni kasvattaisi? Ja kuka pitäisi niistä huolta? Ja rakastaisi niitä? En, minä en tahdo ... minä en...