Hän kaatui seljällensä. Kaikki oli lopussa.
Kovin kiihoittuneena hyppäsi koira ympäri sairashuonetta, hra Colombel juoksi avonaiseen akkunaan ja huusi langollensa:
— Joutukaa pian, joutukaa pian. Luullakseni on hän juuri kuollut.
Hra Cimme nousi ylös päättävästi ja kompuroi sisään sammaltaen:
— Se loppui siis pikemmin kuin luulinkaan.
JALOKIVET.
Tavattuansa tuon nuoren tytön eräässä iltamassa toimiston alapäällikön luona joutui hra Lantin rakkauden pauloihin kuin kala verkkoon.
Hän oli monta vuotta sitten kuolleen veronkantajan (= kruunuvoudin) tytär maalta. Isänsä kuoltua oli hän saapunut Parisiin äitinsä mukana, joka seurusteli eräiden porvariperheiden kanssa samassa kaupunginosassa toivoen saavansa nuoren tyttönsä naitetuksi. Muuten olivat he köyhää, kunniallista, rauhallista ja lempeää väkeä. Nuori tyttö näytti olevan siveän naisen perikuva, jolle nuori, älykäs mies mielellään unelmoi omistavansa elämänsä. Hänen kainon kauneilla kasvoillansa lepäsi enkelimäisen ujouden viehkeys. Tuo alituinen hieno hymy hänen huulillansa näytti olevan heijastus hänen sydämestänsä.
Kaikki ylistivät häntä ja kaikki hänen tuttavansa toistelivat alinomaa: onnellinen se, joka hänet saa, sillä parempaa vaimoa ei voi löytää.