— Onko meillä siis tänään heinäkuun 19 päivä?
— On, herra.
— Hyvä on. Käske hänen odottaa hiukan. Tarjoa hänelle illallinen. Kymmenen minuutin kuluttua olemme kotona.
Palvelijan mentyä tarttui hän käsivarteeni sanoen:
— Palatkaamme hiljalleen kotiin. Matkalla voin kertoa sinulle tarinan hänestä.
Seitsemän vuotta sitten eli toisin sanoen samana vuonna, jolloin saavuin tänne syntymäkotiini, läksin eräänä iltana kävelemään metsäistä ajotietä myöten. Ilma oli kaunis niinkuin on ollut tänäänkin. Verkalleen astuin suurten puiden alla tarkastellen oksien läpi tuikkivia tähtösiä ja hengitin ahmimalla keuhkoni täyteen illan rauhallista, metsäisten tuoksujen täyttämää ilmaa.
Pariisin olin minä juuri jättänyt ainiaaksi. Olin näet väsynyt, kerrassansa väsynyt ja sanomattomasti kyllästynyt kaikkiin niihin tuhmuuksiin, alhaisiin ja likaisiin huvituksiin, joita olin siellä nähnyt ja joihin olin ottanut osaa noin viidentoista vuoden aikana.
Kävelin kauvas, sangen kauvas synkän metsän läpi viepää, autiota tietä myöten, joka tulee noin viidentoista kilometrin päässä olevasta Crouzillen kylästä.
Äkkiä seisahtui suuri saksalainen koirani Bock, joka aina oli mukanani, ja alkoi murista. Luulin jonkun ketun, suden tai metsäsian olevan läheisyydessä ja hiivin hiljaa varpaillani eteenpäin, ett'en askeleillani säikyttäisi otusta pois. Mutta samassa kuulin huutoja, valittavia, pidätettyjä, vihlovia ihmishuutoja.
Varmaankin murhattiin tuolla metsikössä joku ja puristaen lujasti oikeassa kädessäni olevaa raskasta tammikeppiä, joka oli oikea pahkasauva, läksin juoksemaan huutoa kohti.