Kuulin jo voihkeita, jotka kuulustivat yhä selvemmiltä, vaikka tavattoman kumeilta. Ne tulivat kai jostakin mökistä, ehkä jostakin miilun-polttajan töllistä. Kolme askelta minun edelläni juoksi koirani Bock, milloin pysähtyen, milloin peräytyen ja yhäti kiihoittuneena muristen. Äkkiä salpasi meiltä tien eräs toinen suuri musta koira, jonka silmät kiiluivat kuin tuliset hiilet pimeässä. Näinpä varsin hyvin valkeat torahampaatkin, jotka loistivat sen avonaisessa kidassa.
Sauva ojona ryntäsin minä koiraa vastaan, mutta samassa oli Bock jo käynyt sen niskaan ja molemmat pyörivät ne nyt äristen maassa kidat vuorotellen toistensa niskassa. Minä riensin eteenpäin ja olin tölmätä tiellä makaavaan hevoskaakkiin. Pysähdyin kovin hämmästyneenä tutkimaan elukkaa ja huomasin edessäni vankkurit eli jonkunlaisen pyörillä kuljetettavan huoneen, jommoisia ilveilijäseurat ja ulkolaiset kulkukauppiaat käyttävät maaseudulla matkustaessansa markkinoilta markkinoille.
Nuo yhä jatkuvat vihlovat huudot tulivat sieltä vankkurein sisältä. Kun sisäänkäytävä oli vastakkaisella puolella, kiersin minä tämän katetun ajopelin ja nousin äkkiä ylös puuportaita myöten, jotka veivät vankkurin ovelle, mutta olin samassa kompastua pahantekijään.
Näky vaikutti minuun niin oudosti, ett'en alussa ymmärtänyt mitään. Eräs polvillaan oleva mies näytti rukoilevan hartaasti. Vankkurein sisälle tehdyllä vuoteella taas lepäsi kyljellänsä joku puolipaljas olento, itseänsä väännellen; hänen kasvojansa oli minun mahdoton erottaa, sillä alinomaa hän liikahteli, vääntelihe ja ulvoi.
Se oli vaimo lapsivuoteessa.
Niin pian kuin minulle oli selvennyt tämän tapahtuman laatu, joka nuo voihkeet aiheutti, huomautin minä läsnäolostani; mies, joku höpertynyt marseillelainen, kääntyi päin ja rukoili minua pelastamaan hänet ja tuon poloisen vaimon luvaten lukemattomin sanoin palkita työni vaikka millä tavoin. Minä, joka en koskaan ollut nähnyt synnytystä enkä ikinä ollut auttanut ketään naista enkä narttua, en kissaa enkä koiraa tällaisessa tilaisuudessa, selitin hänelle kykenemättömyyteni asiassa ja katselin kummastellen tuota olentoa, joka vuoteellansa yhä huusi niin sydäntä särkevästi.
Voitettuani jälleen kylmäverisyyteni, kysyin hätäytyneeltä mieheltä, miks'ei hän ole jatkanut matkaa seuraavaan kylään saakka. Hevonen oli tiellä kompastunut erääseen maanhalkeamaan ja nyrjäyttänyt jalkansa niin pahasti, ett'ei se jaksanut enää nousta seisoalleen, selitti mies.
— Mitä siitä, sanoin minä, onhan meitä nyt kaksi miestä; vetäkäämme nainen vankkureineen minun luokseni.
Koirain rähinä pakotti meidät samassa kömpimään ulos vankkureista ja minun täytyi erottaa ne niin ankarilla sauvaniskuilla, että pelkäsin niiden heittävän henkensä. Sitten pälkähti päähäni valjastaa ne avuksemme, toinen oikealle, toinen vasemmalle puolen vankkureja. Kymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmiina ja hiljalleen lähti ajopeli liikkeelle netkahdellen ja tärähdellen syvissä maantiekuopissa niin tuntuvasti, että vaimoparan olisi toisinaan luullut kylkiluunsa katkaisevan.
Voi sitä matkantekoa, ystäväni! Hengästyneinä ja hiessäpäin röhisten, jopa joskus kompastuenkin livettävällä savitiellä, vedimme me vankkureita pimeässä, sillä aikaa kuin koirat huohottivat jaloissamme kuin palkeet.