Vasta kolmen tunnin kuluttua saavuimme tänne linnakartanoon. Portille tullessamme lakkasi vaimo vaikeroimasta. Äiti ja lapsi voivat kumpikin hyvin.
Pian saivat he hyvän vuoteen ja sitten lähetin rengin noutamaan lääkäriä, sillä välin kuin marseillelainen, joka taas tunsi itsensä rauhoittuneeksi, iloiseksi ja lohdulliseksi, söi itsensä melkein tukehduksiin ja joi itsensä patahumalaan juhliessansa onnellista synnytystä.
Vastasyntynyt oli tyttölapsi.
Viikkokauden saivat he sitten asua talossa. Äiti, neiti Elmire, oli erittäin tarkka unissa ennustaja ja lupasi minulle sanomattoman paljo onnea ja loppumattoman pitkää elämää.
Seuraavana vuonna ja täsmälleen saman päivän illalla tuli sama palvelija, joka juuri kävi kutsumassa meitä, päivällisen jälkeen luokseni tupakkahuoneeseen ilmoittaen:
— Se viime vuotinen mustalaisnainen on täällä ja tahtoisi kiittää herraa.
Käskin hänen tulla sisään ja hämmästyin huomatessani hänen vierellänsä pitkän, tukevan, valkoverisen nuoren miehen jostakin pohjoisesta maakunnastamme; tervehtiessään selitti tämä olevansa joukkueen päämies. Hän oli kuullut hyvyydestäni neiti Elmireä kohtaan eikä tahtonut antaa tämän vuosipäivän mennä käymättä minua kiittämässä ja osoittamatta hänkin puolestansa kiitollisuuttansa.
Käskin palvelijan saattamaan heidät kyökkiin illalliselle ja valmistamaan heille yösijat. Seuraavana päivänä jatkoivat he matkaansa.
Sen jälkeen tulee tämä poloinen nainen joka vuosi samana päivänä luokseni, tosin aina saman lapsen, erittäin sievän tyttösen kanssa, mutta mukanansa aina joku uusi — herrasmies. Ainoastaan yksi ainoa, eräs auvergneläinen mies, joka omalla murteellansa kiitti ja kosteli minua, tuli kahtena vuonna peräkkäin. Kaikkia näitä kutsuu tyttönen isä-nimellä aivan samalla tapaa kuin me ranskalaiset annamme kaikille mieshenkilöille nimityksen "herra". — — —
Niin olimmekin jo tulleet linnakartanoon ja huomasimme hämärissä kolme varjoa seisovan rappusten luona odottamassa meitä.