Yhdessä yössä oli koko tasanko lumen peitossa.
Neliönmuotoisten aitauksiensa sisässä erillään olevat talot, suurista, kuurottuneista puista muodostuneiden esiriippujensa takana näyttivät vaipuvan uneen tuon keveän valkopeitteen kasvaessa yhä paksummaksi.
Mitään hälinää ei enää kuulunut hiljaisessa seudussa. Ainoastaan parvissa lentelevät korpit nousivat pitkinä kiehkuroina ylös taivaalle ja laskeutui koko parvi taas, etsiessään turhaan muualta elantoansa, noille vielä äsken mustille pelloille, joiden lumisen peiton ne pitkillä nokillansa lävistivät.
Muuta ääntä ei juonnossa kuulunut kuin keveän ja ilmavan lumiharson yhtämittainen tulo.
Tätä kesti kokonainen viikko, jonka jälkeen tuisku vihdoinkin lakkasi. Maa oli saanut viisi jalkaa paksun nutun yllensä.
Ja kolmen viikon aikana peräkkäin loisti taivas sitten päivällä kirkkaana kuin sininen kristalli ja yöllä niin hienosti tähitettynä kuin olisi se ollut kuurassa; muuten oli laaja avaruus kolean kylmä ja levisi kovana ja lumihiutaleista välkkyvänä yli koko lakeuden.
Tasanko, aitaukset ja jalava-haat, kaikki näyttivät kuolleilta ja kylmän murhaamilta. Ulkona ei enää näkynyt ihmisiä eikä elukoita: ainoastaan noiden valkopaitaan pukeuneiden olkitöllien savupiiput juorusivat kätkeytyvästä elämästä ohuilla savupilvillä, jotka nousivat suoraan kolkon kirkasta korkeutta kohti.
Silloin tällöin kuultiin puiden rasahtelevan aivan kuin olisivat niiden oksat murtuneet kuoren alla; joskus irtausi joku vankka oksa rungosta ja putosi maahan.
Sinne tänne lakeudelle kylvetyt ihmisasunnot näyttivät olevan sata lieutä toisistansa. Tultiin toimeen niin hyvin kuin voitiin. Ainoastaan minä koetin sentään käydä katsomassa läheisimpiä potilaitani, vaikka alinomaa olinkin vaarassa hautautua johonkin lumenpeittämään kuoppaan.
Pian huomasin salaperäisen kauhun lannistavan koko seutua. Tällainen vitsaus ei ole luonnollista, sanottiin. Öisin oli oltu kuulevinansa ääniä, kimakoita vihellyksiä ja satunnaisia huutoja.