Näiden huutojen ja vihellysten aikaansaajat olivat epäilemättä eräät muuttolinnut, jotka lentelivät hämärissä ja pakenivat joukossa etelään päin. Mutta koettakaapa puhua järkeä mielettömille. Kauhu valtasi ihmisten mielet ja yleisesti odotettiin jotakin tavatonta.
Isä Vatinelin paja sijaitsi Epiventin kylän päässä ... valtamaantien varrella, joka nyt on jäänyt käyttämättä ja kasvanut umpeen. Sattuipa, että sepän väeltä puuttui leipää ja seppä tarjousi päättävästi lähteäkseen noutamaan sitä kaupungista. Muutamia tunteja viipyi hän tarinoidessansa ihmisten kanssa niissä kuudessa talossa, jotka muodostivat kylän keskustan, ja otti sitten mukaansa leivät, kyläuutiset ja hiukkasen tuota yli koko seudun levinnyttä pelkoa.
Kulkiessansa erään aitauksen ohitse oli hän äkkiä näkevinänsä lumella — munan, niin, oikean munan, joka lepäsi siinä yhtä valkeana kuin koko maakin oli. Hän kumartui katsomaan: se oli todellakin muna. Mistä se oli tähän tullut? Mikä kana olisi tällä ilmalla voinut päästä kanahäkistä munimaan tällaiseen paikkaan? Seppä kummastui eikä voinut tätä ihmettä selittää. Munan otti hän mukaansa ja toi sen vaimollensa.
— Katsos eukkoseni, tuossa on muna, jonka löysin tiellä!
Emäntä pudisti päätänsä.
— Munako ... tiellä? Tällaisessa ilmassa! Varmaankin olet sinä juovuksissa?
— Enkä ole, eukkoseni, se oli aitovieressä ... ja vielä lämmin ... ei edes jäähtynytkään. Tuossa se on ... minä pidin sitä tullessa vatsaani vastaan, ett'ei se jäähtyisi. Sinä saat syödä sen päivälliseksi, eukko!
Muna pantiin kattilaan, jossa velli juuri kiehui, ja seppä alkoi kertoa kyläuutisia. Eukko kuunteli häntä vallan kalpeana.
— Ihan varmaan kuulin minä jotakin vinkumista viime yönä ... se kuulusti tulevan tuolta uunin takaa.
Istuttiin sitten pöytään ja syötiin aluksi velliä; sitten otti eukko — sepän levitellessä voita leivälle — munan esille ja tutki sitä epäilevin silmin.